Ilosaarirockin lauantai

Lauantai alkoikin sitten ihan älyttömän hienolla helteellä. Ja siihen asian tilaan mikään ei ollut parempi avaaja kuin Päälavan korkannut Asa & Jätkäjätkät. Letkeys, vauhdikkaat riimit, groovaava ja juureva soitanto ja soundissa kaikaava slaavilaisuus tekee Jätkistä yhden parhaista kotimaan tämän hetken rytmiorkestereista. Asan vahva kantaaottavuus on siinä vielä sellainen aika helposti pureskeltava lisä. Tanssijat olivat kiva bonus iltapäivän showhun.

Asa aiheutti hieman ennen soittoaikaansa jonot molemmille sisäänkäynneille. Letkassa seisominen kesti yhtä kauan kuin rehtorin kevätjuhlapuhe, mutta odotus palkittiin kokoonpanon toimesta. Jätkäjätkien groove sanalla sanoen toimii. Letkeys yhdistettynä soittovarmuuteen käänsi suupielet hymyyn ja sitä tiesi hiljalleen paikkansa. Yhtye veti syystäkin porukan heti festivaalin alkajaisiksi paikalle. Harvemmin näin tapahtuu ensimmäisen artistin kohdalla.

Ei samaan aikaan mutta heti perään toisaalla samanlainen räp-letkeily jatkui Rentolavalla, jossa Hannibal toi tampere-skenen Joku Roti Mafian muodossa aurinkorantaan. Hannibalin, Stepan, Jodarokin ja sekalaisten vieraiden räpäyttäjistä beat boxiin taiteilema flow oli huomattavasti Asaa bilekeskeisempää, tamperelaisittain hersyvää kieli poskessa heittelyä ja keskimäärin laiskempaa rytmipössyttelyä. Sana on silti hallussa myös näillä herroilla. Huilu oli hieno lisä soundiin!

Kolmoslavalla Rubik osoitti (valitettavasti) sen että se kuulostaa yhä mielenkiintoisemmalta livenä kuin levyllä. Yhteissoitanta on tiukkaa ja meininkiä piisaa tarvittavissa määrin ilman moitteen sijaa. On kumma homma, ettei bändi ole albumeillaan kyennyt taltioimaan samanlaista energiaa, intensiivisyyttä...tai mitä liekään? Livenä hitit kuulostavat entistä paremmilta ja keskitason biisitkin jo hyviltä. Nähdystä ja kuullusta hyväksyvästi päätä nyökytellen sekä samaan aikaan hämmennyksestä pyöritellen poistui toimittaja kohti uusia seikkailuja.

Ilosaarirockin perinteisiin kuuluu paitsi hyvä sää, myös hyvä lastenmusiikki. Tohtori Orff & Herra Dalcroze on omien laskujensa mukaan esiintynyt Laulurinteen maisemissa jo peräti 13 kertaa, tänä vuonna kolmikko oli riehaannuttamassa Rekkalavan yleisöä. Hittiputki on tietenkin näissä puitteissa selviö, Timo lähti pomppulinnaan, Punahilkkalaulu (uskalsinpa kuunnella!), Lenkkarit sekä muut takuunaurattajat ja yleisön suuret suosikit kuultiin kuin kuultiinkin, eikä nokkamies Hannu Sepponen säästellyt nauruhermoja muutenkaan. Mies nimittäin kävi asentamassa lavan reunalle varoitusvilkun, joka välkkyi iloisesti seuraavan kappaleen ollessa mitäpä muutakaan kuin jazzia.

Lukuisat kerrat musiikin lomassa muutenkin yleisöä eri tavoin viihdyttänyt bändi oli kuin tuulahdus raitista ilmaa suomalaisessa festarikesässä – kaikkien juhlien ei tarvitse olla Faith No Morea tai Volbeatia pullollaan, rehellinen hauskanpito on kuitenkin se kaikkein tärkein juttu. Tanssiva festarikansa poistui Rekkalavan ääreltä suupielet korvissa, pääsivätpä jotkut perinteiseen tapaan nauttimaan keikasta oikein lavalta käsin – sulkapallomailakitarat instrumentteinaan. Mysteeriksi jäi ainoastaan se, palautuivatko Sepposen yleisöön heittämät saippuakuplapurkit koskaan bändille, ne oli kuulemma ”lainattu” eräiltä lapsilta hieman aiemmin.

Koska sekä kieltämättä hienoa kuulasta indie-maalailua tarjoileva Venäjän lahja pop-maailmalle tarjoileva Everything Is Made In China Kolmosteltassa että YleX:n vallannut Risto eivät oikein iskeneet, suuntasi Valpasvuo seuraavaksi jatsin pariin. EIMIC olisi ollut hyvä niiden kolmen biisin perusteella mitä sitä seurasi mutta ehkä enemmän liikettä kaipasi. Risto taas onnistuu jotenkin vuosi vuodelta pahemmissa kohdissa biisiensä herkkiä kohtia kyllästymään omiin hienouksiinsa ja vetämään homman rähinäksi. Kyllähän sitä Putoan kaivossa ja Mennään Aasiaan tuli siinä silti hoilattua mukana.

Tamperelainen fonista, läskibassosta ja rummuista koostuva Black Motor pitäisi olla omien kulmien yhtyeenä hallussa. Mutta ei. Joka tapauksessa hyvin kolmikon free tai ennemminkin Freak jazz hymyilytti haastellisemman musiikin ystäviä Rekkalavalla. Sitä toivomaani tanssinytkähdystä Musta Moottori(pää) ei silti saanut aikaan, vaikka koukerot kulkivatkin mukavan nyrjähtäneesti. Nimenomaan haastavaa jatsinnytkytys on humaltuvalle festarikansalle, eivätkä volyymitkaan koko ajan tahtoneet oikein kuulua. Bändi pitänee tarkastaa uudestaan pienemmällä klubikeikalla.

Sitten se mitä ainakin meikäläinen kovasti odotti - moottoriturpa Dizzee Rascal aina kaukaa Itä-Lontoosta asti. Toisen mikkimiehen ja konemestarin tuella nopeasti paidastaan eroon päässyt Dizzee paukutti YleX-teltan kädet kattoon ja kannat irti sorasta. Raggan, hiphopin ja ehkä hiukan drum´n´bassinkin parissa veljeilevä, bassolla möyrinyt rytmimusiikki veti yleisön hyvin mukaansa ja huudatukset hoitivat loput. Toki Make some noise! on melkoisen kulunut nostatus, mutta bile-hypetyksien avulla reilun kolmen vartin keikka eteni pikavauhtia lähes täyden teltan tanssiessa melkein yksimielisesti.

Sirensin kolkon hitikkyyden ohella Dizzee esitti niin tulevan levyn biisejä, kuten seuraavan sinkun Holiday, kuin Pussyole (Old School) -nostatuksen ja homman paketoineen Bonkersin. Maustiaisia saatiin muidenkin hyvistä tanssiraidoista. Kaiken kaikkiaan melkoisen kova keikka ja kulminoitsi hyvin melkoisen rytmipainotteiseksi marinoituneen lauantain. Mutta ei siinä missään nimessä vielä kaikki, ehei. Puheenvuoro kollega Ojapellolle.

Myönnän - naislaulajat ovat heikkouteni. Siksi Dizzee Rascal sai jäädä omaan arvoonsa ja painelin kolmoslavan hullunmyllyyn katsomaan mistä on kyse Walls Of Jerichossa. Oli todettava että bändillä asiallinen meininki, aggressiota ja energiaa...mutta tasapaksua musiikkia. Metalcoreksi tulkitsemani louhinta pisti kyllä pitin liikkeelle ja huudatti raivokkaasti toisiaan murjonutta porukkaa eturivissä, mutta tuskinpa WoJ on levyllä kovinkaan kummoinen. Vokalisti Candace Kucsulain oli kyllä tatuointeineen ja lihaksineen vaikuttava ilmestys. Voisi kuvitella isommankin heviyrmyn olevan nopeasti solmussa puolapuissa mikäli asettuisi poikkiteloin "neitokaisen" tielle.

Omalla kohdalla yksi odotetuimmista esiintyjistä oli The Dillinger Escape Plan, jonka riivattu musisointi on tunnetusti livenä räjähtävää. Eikä odotella tarvinnut ensimmäistä nuottia pidempään. Jos voi piuhattomuudesta ottaa kaiken irti niin sen bändiläiset totisesti tekivät. Jos ei juostu ympäri lavaa tai riuhdottu soittimista irti riitasointuja, niin sitten roikuttiin telineissä pää alaspäin tahi pyöriteltiin instrumenttejä vimmatusti ympäriinsä niin, että kuvaajaa hirvitti. Eturivin pittaaminen ei tainnut hellittää kuin korkeintaan rauhallisemman Mouth Of Ghostsin ajaksi. Ja tämän kyllä huomasi mustelmista, lohjenneista hampaista ja yltä päältä hiessä kylpevistä ihmisistä joita lavan edustalta keikan jälkeen poistui. Soundien osalta DEP:n veto oli yksi telttalavan heikoimmista, mutta se ei ainakaan bändin faneja juuri hillinnyt. Musiikkityyliä ja riehumista vieroksuvien mielipiteet keikasta lienevät hyvinkin eriävät.

Puppa J tuli toki nähtyä jo Asan kanssa päivän aluksi, mutta miehen oma keikka Punky Reggae Bandin kanssa kiinnosti myös. Ja aika perinteistä reggaepotkua bändi pisteli, vaikkakin Pupan biisimateriaalissa riittää imua. Sarjamurhasarja, Lähiörakkaus ja niin edelleen. Raappana kävi vahvistamassa ja ranta pisti rennosti tanssien. Silti tältäkin bändiltä toivoisi normaalin reggae-soudun yläpuolelle yltävää iskua, vaikka Pupan tarinointi on kieltämättä mieleenpainuvaa. Tässä kohtaa jäi oikeastaan harmittamaan että tuli missattu Huoratronin keikka, joka räjäytti pankin Kolmoslavan teltassa. Mies ja läppäri sai teltallisen huutamaan Huora, huora-huutoa ja bassoräjähdykset olivat kuulemma melkoista kultaa. Jotain aina missataan, se on selviö.

Children Of Bodom ei paljon Suomen lavoilla tätä nykyä keikkaile, joten siinäkin mielessä oli mielenkiintoista päästä tarkistamaan maailmaa nähneiden espoolaisten nykykunto. Rumpali Jaska Raatikaisen 30-vuotisjuhla sujuikin pirteästi, vaikka juhlakalu itse sleebasikin parissa ensimmäisessä biisissä hieman totuttua enemmän. Tämä voitaneen laittaa päivänvalon piikkiin, illan hämärtyessä Raatikainenkin pääsi verrattomaan vireeseen.

Virtuositeetti ja katu-uskottavuus yhdistyvät Children Of Bodomissa ihailtavalla tavalla. Pienistä ei niin välitetä, ja tarkkuus sekä kokemus näkyvät bändin otteissa jatkuvasti. Biisimateriaali ei ole viimeisillä levyillä mielestäni ollut enää ihan niin tiukkaa kuin aiemmin, mutta livenä homma toimii vuosi vuodelta rennommin ja kokonaisuutena paremmin. Jossain vaiheessa rentous jopa hieman häiritsee, etenkin johtaja Laihon ja kosketinsoittaja Janne Wirmanin tappotylsät keskustelut biisien välissä voisi jättää historiaan. Eivät ne myötähäpeää herätä, mutta tuntuvat jokseenkin turhalta muuten tiukkaa musiikkia tykittävän ryhmän repertuaarissa. Toisaalta festarikeikat ovat festarikeikkoja, eikä aina pidäkään olla liian jäykällä mielellä liikenteessä. Keikka oli kaikesta huolimatta sangen viihdyttävä, ja miellytti varmasti sekä vanhemman materiaalin ystäviä, että vasta viimeisen nosteen aikoihin Children Of Bodomin kelkkaan hypänneitä. Ainakin ikäjakauma keikalla oli hämmästyttävä, nelivuotiaasta kuusikymppiseen.

Toisin kuin Dillinger hetkeä aiemmin, oli ISIS onnistunut loihtimaan äänentoistonsa täydellisyyttä hipovaksi. Post-metal/taiderock -orkesteri vyörytti kolmen uusimman levynsä materiaalia transsin partaalla heiluneen yleisön tajuntaan. Dulcinean nopeampi loppurutistus heilutti tukkaa ja jumitti niskaa. In Fiction kasvoi hitaasti tunnelmoinnista jyräykseksi, kun taas Threshold Of Transformation sai ihon kananlihalle ja kyyneleet silmäkulmiin. Carry päätti saumattoman setin, jossa ei välispiikkeihin tuhlattu aikaa.

Jylhästi soinut keikka sisälsi tunneskaalan kokonaisuudessaan ollen jokseenkin adjektiivien ulottumattomissa. Kaunista, murhaavaa, kaihoisaa, eteeristä, päällekäyvää, vetäytyvää. Myönnetään, bändi kuuluu suuriin suosikkeihin joten ei liene epäselvyyttä siitä kykenikö keikasta nauttimaan. Monille meininki on voinut tuntua sisäänpäinkääntyneeltä, jämähtäneeltä ja siltä ettei homma käynnisty millään. Jälkeenpäin olikin kieltämättä täysi työ puolustella keikan mahtavuutta sitä kritisoineille. Mutta pitäähän vääriä mielipiteitä yrittääkin korjata, eikö?

PMMP:tä katsomaan oli ahtautunut porukkaa kuin haileja Klamilan markkinoille, ja yleisö varmasti sai mitä halusi, Matkalaulu raikasi jo aikaisessa vaiheessa niin kovaa, ettei edes kerrostalon kokoiset PA:t pystyneet kokonaan peittämään festarikansan hoilotusta alleen. Käsittämätöntä, miten suosituksi Paulan ja Miran Molemmat Puolet on Suomessa muutaman viime vuoden aikana noussut. Ilmeisesti Nylon Beat todella jätti kahden naisen mentävän aukon suomalaiseen pop-kenttään, ja PMMP oli tähän tarkoitukseen juuri sopiva.

Taiteellisesti Ilosaaressa nähtiin tänä vuonna varmasti tuhatkertaisesti kovempi duo kuin Naikkaireiden keikoilla koskaan, tätä on syytä alleviivata epäselvyyksien välttämiseksi. On kuitenkin hyvä muistaa myös PMMP:n lähtökohdat Popstarseineen, ja tätä taustaa vasten nykyinen status on suorastaan hämmästyttävä. Miralla ja Paulalla on jo niin paljon hittejä, että pääesiintyjän rooli Suomen toiseksi vanhimmalla rock-festivaalilla ei keikan jälkeen tuntunut enää lainkaan niin omituiselta kuin päivää aiemmin. Minusta PMMP:n taide on aina ollut lähinnä ärsyttävää, mutta pakkohan tällaiselle touhulle on hattua nostaa – oli musikaalisesta puolesta mitä mieltä tahansa. Karismaattiset ja aidosti yleisön mieleen olevat kotimaiset esiintyjät ovat tietenkin täydellisessä sopusoinnussa Ilosaaren profiilin kanssa.

Valpasvuo otti illalla suunnaksi Kerubin eikä joutunut katumaan. Ylimääräisen keikan sunnuntaisen shownsa lämmittelyksi itselleen buukannut Damn Seagulls lisäsi illan Kasettiaseman tarjonnan neljään, mikä tarkoitti melkoisen aikaista aloittamista. Kahdella pianolla ja luvuttomalla määrällä erilaisia kilkuttimia, rämpyttimiä, pimputtimia ja puhaltimia aseistautunut seitsikko mahtui Kerubin lavalle nipin napin ja jokaisen biisin välillä tapahtunut instrumenttien vaihto ei ainakaan vähentänyt setin sekavuutta, välispiikkien hölmöilyä tai lisännyt soittimien virettä. Silti, muutaman lainaraidankin sisältänyt setti kuulosti etenkin jossain toisen ja kolmannen biisin kohdalla parhaalta Seagulls-liveltä koskaan. Akustisuus ja rouheus sopii yhtyeen sielukkaaseen rokitukseen hyvin ja samalla touhusta katoaa se aikuisrockin stadionkalseus, joka sähköisemmissä keikoissa pukkaa tulla tielle. Loppukeikasta soittimista katosi siinä määrin vire, että touhu meinasi mennä hulinoinniksi. Meininki silti pelasti. Jatkossa lisää akustisempia vetoja Lokeille.

Janne Westerlund on aina melkoisen mahtava jo pelkästään naulan raapinaa muistuttavan laulunsa avuilla. Nyt Plain Riden ohella myös Circlen Ydinaukiota soitellut Janne onnistui yhtä pöytää lukuunottamatta hiljentämään Kerubin. Myös allekirjoittaneen toivoma, tuoreimman levyn erinomainen avausraita, Road Music sisältyi kattaukseen.

Seuraava salin hiljentäjä Cosmo Jones Beat Machinen Pekka Pirttikangas alias Pharaoh Pirttikangas oli tulossa alun perin kai pienemmällä kokoonpanolla. Pikkuhiljaa savolaisretkue oli kuitenkin kasvanut seitsemään henkeen, josta löytyi mm. torven ja viulun yhdistelmä stroh-viulu sekä vesikanistereista rakennettu lyömäsetti. Kun Pirttikangas lisäsi muutenkin omalaatuisen pirulliseen lauluunsa lisävibraa, oli vaikutelma jumittavan grooven bändisoiton kanssa melkoisen maaninen. Sieltä sitten kuultiin niin Cosmoja kuin suomalaista kansanfolkia Pharaoh-malliin sovitettuna. Toinen erinomainen keikka edellisen perään.

Illan päätöksenä oli jälleen jotain legendaarista. Mies ja puoliakustinen kitara rupisellä säröllä. Toinen mies ja virvelistä, basarista ja pellistä koostunut rumpusetti ja hyvin pelkistetty komppi. Näillä eväillä Sultans loi junnaavaa särönäppäilyrouhintaa, joka yksitoikkoisuudesta huolimatta ja juuri sen tarjoaman hypnoosin avulla valloitti jo siinä vaiheessa täyteen ahtautuneen Kerubin. Herrojen ilmeetön istuminen vastakkain ja ilmeillä biisien välissä käyty vuoropuhelu kertoi että keikka oli nautinto myös soittajilleen. Omituista mutta totta - yksi Ilosaaren parhaista keikoista oli aika pienillä eväillä ja eleillä tehty.

Tästä eteenpäin Ilosaarirockin sunnuntai-päätökseen.

Teksti: Ilkka Valpasvuo, Tomas Ojapelto ja Ville Kuitunen, kuvat: Valpasvuo ja Ojapelto