Pori Jazzin lauantai - Piste basistivitseille

Lauantain Kirjurinluoto-tarjonta olikin sitten Jazzien monipuolisinta antia. Iltapäivä alkoi leppoisesti Timo Kiiskisen ”Chet” -projektilla, joka tarjoaa suomennettuja Chet Bakerin cool jazz -kappaleita. Kaikenlaisten ikonien suomentelu on aina riskaabelia, mutta Kiiskinen on tehnyt onnistunutta työtä, ja Chet-levy saattaa hyvinkin olla vuoden 2009 paras kotimainen äänite. Ainahan puhutaan siitä, miten ”jonkun” pitäisi tehdä jokin tärkeä juttu joskus. Nyt Timo Kiiskinen on onnistunut olemaan se mystinen ”joku”, mikä on jo lähtökohtaisesti kunnioitettavaa.

Aiemmat Kirjuri-päivät olivat olleet keskimäärin melko kovaäänisiä, mikä tuli ilmi Kiiskisen intiimistä setistä. Toki väitellä voi siitä, olisiko kokoonpano ollut sopivampi esimerkiksi klubille kuin jättimäiselle areenalle, mutta omasta mielestäni tämä chettailu ansaitsi, ja ansaitsee, ehdottomasti maksimiyleisön. Rentoa oli meininki, musiikissa oikein tunsi tupakin tuoksun ajalta, jolloin sitä sai vielä olla. Kiiskisen krapulatilaakin sivuavat spiikit olivat rehellisimpiä sitten Iiro Rantalan puoli-standupin vuonna 2006. Verneri Pohjolan trumpetti oli jumalainen, ja tekijämiehiä oli muutenkin lauteilla kaikin puolin, mutta itselleni mahtavin elämys oli Seppo Kantosen pianismin kuuleminen. Tuomo ”Tuomo” Prättälää tuurannut Kantonen mieltyi tämän keikan myötä maamme parhaaksi jazz-pianistiksi. Soitostansa kuulsi jatkuvasti mietittyys, analysoidunkuuloisuus: vasen käsi oli herkullisen säästeliäs, fraasilirautukset tulivat sopiviin paikkoihin sopivaan aikaan sopivan anarkistisilla harmoniaratkaisuilla höystettyinä. Antaisitko minulle pianotunteja, Seppo?

Timo Kiiskinen ei lyönyt 90-luvulla kunnolla läpi missään vaiheessa, mutta ainakin tästä mies tullaan muistamaan. Chet näyttää todella hyvältä cv:ssänsä! Ja toivotaan toki, etteivät hänen tulkintansa tähän jää. Äijä laittaa laulaessaan kaikkensa peliin, ollen elävä todiste siitä, että kyllä sen suomalaisenkin miehen putkiaivoista löytyvät ne tunteet. Eikä kyse ole loiripuristamisesta, vaan luontevasta, uskottavasta tulkitsemisesta. En panisi ollenkaan pahakseni, mikäli Kiiskinen hakeutuisi päivänä eräänä tangomusiikin pariin: olemus ja asenne nimittäin hakkaavat kaikki kaikenmaailman tangokuninkaat 6-0.

Pori Jazz 2009:en kovan onnen artisti oli Roy Hargrove Big Band. Huono esitysaika, -päivä, -paikka. Kiiskisen pianissimoihin totuttautuneet korvat eivät millään halunneet vastaanottaa ja prosessoida täyteenahdettua big band -satsia. Teknisesti mainio yhtye kuulosti harmillisen kauan aggressiiviselta SkääbäDääbältä, eivätkä asiaan apua tuoneet ne kaikki hankalasti omaksuttavat harmoniat ja rytmiikat. Hargrovesta itsestään näki, että hän ottaa big band -kulttuurin edistämisen tosissaan, ja olihan tämä oiva vastapaino torstaina kuullulle, perinteisemmälle bb-saundille. Hämmentävää kovuutta ja kulmikkuutta tuli onneksi pehmentämään italialainen laulajatar Roberta Gambarini, seesteisen mainio vastapaino kaikille niille avohoidokki-free-sooloille. Lady toi kokonaisuuteen tarvittavaa satusilvoa, mikä nosti tämän shown akateemisen puuduttavuuden suosta.

Sitten lavalle laskettiin kolme huippubasistia, Stanley Clarke, Marcus Miller ja Victor Wooten. Nythän on niin, että minut voi ostaa släppäämällä bassoa. Slap-tekniikalla soitettu ”peukkubasismi” on heikkouteni ja akilleenkantapääni. Slap Bass on periaatteessa rytmimusiikin mauste, mutta siihen tulee himo. Funkin aurajuusto, suklaa, peperoni. Makeaa, jota voisi vetää mahan täydeltä. Musiikkimuotoista, seksuellia pornohurmosta, joka herättää primitiivit testosteronit, estrogeenit ja feromonit justiinsa, oletuksena terve ihminen. Vaan jo rävähti: kun Clarke, Miller ja Wooten aloittivat, lähti ilmoille semmoinen bassojen sadomasokistinen spänkkäys, että kiitän luojaani siitä, etten juuri silloin ollut ulkoiluttamassa koiraa: se olisi ollut sodomiaa sillä silmäyksellä!

Setin alkutaival lähti Reddings- ja Mezzoforte -mielikuvia herättävässä hengessä, mutta munaisammin; ”Vapaan basistin munat”. Etusormea ei juuri käytetty, slappiorgasmi huipentui kolmen kuninkaan helvetilliseen vääntöön lavan reunalla. Bassot olivat heille silkkoja huoria, jotka kerjäsivät sitä! Oikeastaan osuvempi termi tälle soitannalle oli ”Fist Bass”, ja kun yhden kappaleen komppi toi vielä mieleen Ajankohtaisen Kakkosen vanhan tunnarin, oli likaisten mielikuvien vuo loputoin.

Mutta sitten tultiinkin siihen, miksi tämä keikka oli Pori Jazz 2009:en tärkein. Se oli nimittäin sellainen, josta Jenkeissä käytettäisiin sanaa ”Educational”. Ei pelkkä peukuttelu ollut tämän trion juttu. Välillä vaihdettiin kontrabassoon, jopa bassoklarinettiin, ja bassoista saatiin irti häkellyttäviä, esim. kitaristisia sävyjä. Nämä miehet olivat soittimiensa kanssa yhtä, kiteytyen erittäin asiallisiksi, soittimensa uskomattoman monipuolisuuden todistaviksi lähetyssaarnaajiksi, joille pitäisi myöntää basismin Nobel. Mullistavaa ja mykistävää työstöä, jonka rinnalla Viagra kalpenee, lerpahtaa etten sanoisi.

Sitten aivot nollille ja Brian Setzer Orchestraa kuuntelemaan. Eihän sitä tietenkään samoilla filttereillä saanut analisoida kuin edellisiä esiintyjiä. Maahamme mieltynyt ja charmikkaasti davidlynchiytynyt mies on toki loppuikänsä naimisissa ex-bändinsä Stray Catsin kanssa, mutta ei haittaa, koska sen ja tämän big bandin jatkumo on niin luonteva. Hän esitti melkolailla odotetunlaisen setin, joka nousi bulkkirockin ja suomalaisen ”rokin” yläpuolelle, peräti ulottumattomiin, lähinnä sävykkyytensä ja dynamiikkojensa ansiosta. Ei ollut jatkuvaa, yllätyksetöntä paahtoa, vaikka kolmen soinnun varassa yleensä oltiinkin. Muutenkin on epäreilua väittää, että Stray Cats -tuotanto olisi kaavamaista rokkapillyä: kappaleissa on sen verran mainioita koukkuja ja pyrkimystä genren uudistamiseen ilman väkinäisyyttä. Tänään kuultiin mm. Fishnet Stockings ja Runaway Boys puhaltajien ollessa tauolla. Erikoismaininnan ansaitsee John Hatton, joka esitteli kontrabasson sekä sen kanssa liikehtimisen mahdollisuuksia, eikä kalvennut yhtään edellisten esiintyjien rinnalla.

Setzerin poppoo osoittaa, miten toimiva big band voi olla myös renkinä, eikä pelkästään kovaäänisenä isäntänä. Ongelmallisinta keikassa taisi olla miksaajaparan työsarka: sähkökitara ja torvisektiot operoivat nimittäin niin samoilla taajuusalueilla, että ne aiheuttavat raskasta äänipuuroa alta aikayksikön, mikäli miksaajalla ei ole homma hallussa. Nyt oli, ja hyvältä kuulosti. Ainoa pikkuasia, mitä jäin itse kaipaamaan, oli vuoropuhelun puute: nyt soitanta tapahtui pitkälti samoihin aikoihin, ja uskoisin, että vuorotellen soittaminen, ehkäpä jopa sovituksellinen ajattelu sähkökitarasta omana ”sektionaan”, toisi tälle showlle mainiota lisäarvoa. Mutta oikein loistava esitys näinkin, ja kyllä tämän kernaasti taas joskus uudelleen katsoo, jos vain mahdollisuus tulee. Eikä myöskään antaumuksellista yleisöä sovi aliarvioida. Tanssivat torttutukat ja heidän järjettömän upeat, vanhat filmitähdet mieleentuovat niceystävänsä suovat keikkakävijälle pienoisen aikamatkan 50-luvun tyylikkäimpiin elementteihin. Alkoivatkin jo ne lukuisat valkoiset housut paikan päällä vähän kyllästyttää...

Tämänkertainen Pori Jazz oli siis kolmen päivän Kirjurinluoto-retki, mutta painotettakoon, ettei Porin reissua kannata jättää väliin vain Kirjurin lipunhintojen takia. Erittäin laadukasta meininkiä on monessa paikassa... periaatteessa kiehtoisi jopa jonain vuonna käydä kaikissa muissa paikoissa paitsi Kirjurinluodolla! Vaihtoehtoisista ja edullisemmista menopaikoista erillismainittakoon jazz-kadun varrella sijaitseva, oikein toimivaksi osoittautunut uusi paikka Otava Factory. Ja mikäli ei oluttelttamiljöö häiritse, on myös mbar stage -teltassa luvassa takuulla varteenotettavia artistivieraita, ainakin tämän vuoden perusteella. Rappari Asan keikasta näimme vain lopun, mutta sekä paikka että estradi vakuuttivat. Annathan Porille mahdollisuuden – edes kolmena päivänä vuodessa!

Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi