17.07.2009
Kirjurinluoto / Pori
Aivan alusta saakka Kirjurin perjantaitarjontaa en ehtinnä kuulemaan, mutta eiköhän James Brownin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Pee Wee Ellisin projekti Still Black Still Proud – An African Tribute To James Brown ole myös ihan tarpeeksi munaisa päivän aloitus, johon ei pekonia enää kaivata.
Brown korosti useasti afrikkalaisia juuriansa, vieraili ko. mantereella, piti soul -ja funk-ajattelun työpajoja, teki hyvää lähetystyötä, jota ei monasti luulisi olevan olemassakaan. Rec-nappulaakin paineltiin, mistä ovat esimerkkeinä mm. Africafunk-kokoelmalevyt. Monet niiden raidoista lipsuvat toki kömpelön hellyttävyyden ja suoran kopioinnin puolelle, mutta voi pojat: Afrikassa on ollut nyt 30 vuotta aikaa treenata, ja tulos on tässä. Luonteva sekoitus kahden A-alkuisen mantereen parhaita puolia. Luonnollisesti kuulijalla on ensi alkuun vallalla kyynisyys: notta tässä taas rahastetaan Pappa-Brownin nimellä. Mutta kappas: homma vakuutti alta aikayksikön, nousten parhaaksi koskaan kuulemistani Brown-tribuuteista. Afrikkalaisuus mustensi mustaa musiikkia entisestänsä, eteläafrikkalaisten topakoiden naisten trion jäsenet olivat lyhyitä, mutta äänekkäitä. Voi kun tuota laulutekniikkaa voisi hyödyntää suomalaisessa opettajankoulutuksessa! 150 desibelin voimakkuus hiljentäisi varmasti luokallisen erityislapsia todella tehokkaasti!
Tämän keikan parhaat palat olisi tehnyt mieli äänittää salaa. Täkäläisille totomiehille kunnon funk-oppitunnin antoivat mm. täydellisesti rullaava Cold Sweat, alkuperäistä parempi(!) Say It Loud I´m Black And I´m Proud sekä kaiken kruununa lähes unenomaisen hitaaksi sovitettu I Feel Good, jonka tempon pysymiseen perustuvaa groovea suomalainen paskahoususoul-muusikko ei koskaan tule ymmärtämään. Ei feikki eikä falski, vaan luova oli tämä Ellisin jalo projekti. Bravo.
Yksi ainoa nihkeä, The Commitments -leffan kohtauksen mieleentuopa hetki vain oli. Edellämainitun Say It Loud... -piisin yhteislauleluun en vain kerta kaikkiaan pystynyt liittymään mukaan. Spiikissä painotettiin, ettei asiaan liity ihonvärikuittailua, mutta minkäs teet, kun menneiden sukupolvien teot vain painavat. Vähintä mitä pitäisi tehdä ennen kuin voisi edes jotenkuten yhtyä kertosäkeeseen, on turvautua kirurgiin ja käänteismichaeljacksonoida itselleen tarvittavat negridiset ominaisuudet.
Memphisistä jazzyleisöä saapui viihdyttämään Booker T. Jones, jonka suurin hitti on Green Onions. Miehen Hammond B3 soi oikeastaan mieltäylentävällä tavalla musiikin harrastajien kannalta: bluesasteikkopohjaiset peruslikit ja niiden riittävyys osoittivat, ettei hammondistin tarvitse olla mikään Joey DeFransesco -tekniikkamasturbaattori saadakseen gloriaa urkuroinnin upealla saralla. Ja Pori Jazzeille päästetään näemmä myös muutkin rumpalit kuin davewecklit, sillä nyt mentiin rekkarockia, jossa 99% piiseistä haldautuu peruskompilla.
Paikoitellen setissä oli turhalti näkkileipäkitara-vingutusta, mutta kokoonpano petrasi jatkuvasti setin aikana. Booker T. Jones osoittautui oikein mukavaksi ei-jazz -artistiksi, jonka kohtalo oli jäädä muiden esiintyjien varjoon, mutta silti antoi oikein lämpimiä ”Blues Brothers 3:n soundtrack” -fiboja.
Volumepotikka-manipulaation suht näppärästi hallitseva DJ lämmitteli yleisöä mm. Michael Jackson- miksauksilla -yllätys yllätys- puolisen tuntia, minkä jälkeen lavalle vaelsi tuo kleopatroista kleopatroin, Erykah Badu. “Uuden soulin kuningatar” on aivan liian yksinkertainen kuvaus tälle artistittarelle, joka esiintyi Pori Jazzissa viimeksi vuonna 2001, suht ikimuistoisesti kuulemma. Enkä ihmettele. Jo Marsin kuun kokoinen hiuksistonsa pani miettimään ”myöhässä” saapumisensa syytä: olikohan hänelle täytynyt sahata moottorisahalla oviaukkoon laajennukset ennen kuin oli päässyt lavalle? Olemusta korostivat vielä päivystävän new age -upseerin banaaniketju, ilmeisesti ihoon maalattu kaikkien smurffihousujen äiti sekä salaperäinen liemi, jota Badu nappaili raidallisesta mukistansa silloin tällöin.
Niin, se musiikki. Minäpä annan Badulle paremman määritelmän, joka on ”Mustan rytmimusiikin Frank Zappa”, eikä se ole vähän se. Niin sanoinkuvaamaton oli kokonaisuus, laidasta laitaan. Runkona oli Badun täydellinen, väsymätön, rajaton ääni, jonka ympärille kudottiin mm. rytmikonetta, zombie-elokuvasaundeja, panhuilua, progeilua, R´n´B:tä... mitä tahansa saattoi sattua seuraavaksi. Edellisenä päivänä esiintynyt Raphael Saadiqkin kävi lavalla Badun alistettavana, ja oli kiintoisalla tavalla suht ulkona siitä, mitä olisi pitänyt/kannattanut tehdä, näin osoittaen jäykkyytensä ex tempore -heittäytymisen saralla.
Ja se yleisön ottaminen, sellaista en ole ennen kokenut! Arrogantinmakuinen, viileä amazoni pehmeni keikan aikana aivan valloittavaksi, railakkaaksi symppikseksi, äityen melkoisen estottomiin, remumaisiin spiikkeihin, jotka ottivan kantaa mm. järjestäjien asettamaan penkeilläseisomiskieltoon. Voidaan myös puhua ns. ”encore-setistä”: Badu veti tavallaan ylimääräistä puolisen tuntia. Oli suunniteltua tai ei, hänen esiintymisensä yhteiskestoksi tuli ruhtinaalliset hiukanyli kaksi tuntia. Ja tähän siis vielä DJ:n puolituntinen päälle.
Lopuksi Badu kävi vielä laulunsa lomassa kättelemässä ja koskettelemassa eturiviläisiä, sovittelemassa heidän aurinkolasejaan jne. En nähnyt siinä mitään feikkiä tahi ”amerikkalaista”: muistakaamme kuitenkin, että naisen tuotanto on melkoisen Amerikka-kriittistä. Minusta tuli fani. Erykah Badun ainutlaatuisessa musiikissa on juuri sellaista jazzillista edistyneisyyttä ja uuden hakemista, jota ”virallinen” jazz ja sen edustajat yrittävät parhaillaan epätoivoisesti ysisoinnuillansa, tritonuskorvauksillansa ja muilla vanhenneilla työkaluillansa hakea. Dixi.
Jatka tästä Jatsien lauantaihin.
Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
