16.07.2009
Kirjurinluoto / Pori
Pori, tuo Satakunnan helmi, jonka tärkeimmät export-artikkelit ovat Mufloni-olut ja maamme premiumeimmat känisijäeläkeläiset, heräsi jälleen eloon noin kolmeksi päiväksi. Oli Pori Jazzin aika. Kaupunki muuttui eri kansankerrosten suureksi, surrealismia lähenteleväksi sulatusuuniksi, jota hämmensivät entisestään markkinamaiset SuomiAreena –politiikka”messut”. Ne toivat suurfirmojen ja -puolueiden kojut torikojujen kupeeseen. Jazz-kadulta löytyivät olut- ja ruokakojut, ja Kirjurinluodolta semmoinen ihan pirun iso koju, jonka suojista bongattiin loistavia esiintyjiä. Kojukuntoisimmat jatkoivat iltaisin Kirjurilta lähistöllä sijainneeseen LP44! -kojuun, jossa meininki jatkui aina pikkutunneille. Tänä vuonna LP!:n esiintyjät olivat kuitenkin häkellyttävästi samoja kuin Kirjurilla, mikä tietysti oli jalo kädenojennus niille monille, joilta ei ihan noin vain löydy takataskusta 63 euroa.
Tänä vuonna kävijämäärä Kirjurilla oli oleskelumukavuuden kannalta erittäin kohtuullinen, ei ollut niin santanasti porukkaa kuin viime vuonna. Pori Jazzin kiintiö-sadepäivää ei saatu, ilma oli aivan loistava, olettaen, että mukana olivat aurinkohattu ja -voide. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten ihmeessä paikalle saadaan lauantaina 25.7. ympättyä jopa 60 000 ihmistä, kun estradille astuu yhtye nimeltä Metallica. Tuntuu, että käynnissä on parhaillaan jonkinlainen ”Montako ihmistä saadaan mahtumaan Kirjuriin?” -skaba... omituista ihmishenkien vaarantamista, ei sen vähempää.
Oleskelumukavuudesta mainittakoon vielä se, että tänä vuonna festivaalit olivat täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Naisten valkoisten housujen muoti nimittäin varmisti sen, ettei festivaaleilla ollut miespuoleisille kävijöille ainuttakaan kuollutta hetkeä missään vaiheessa.
Kirjurinluodon areenalla aloiteltiin torstaina perinteisessä Mies ja alaston ase -hengessä, kun itänaapurilainen George Caranian Big Band korkkasi Suomen suurimman, latvialaisten meille rakentaman esiintymislavan. Tyylikkäät puvut, toimivia kirjoitettuja sooloja torvisektiolle, adhd-välifraasi –vastauksia, latinovivahteita. Pianisti oli tehokkaasti plussaa Suomen metallialan työllisyystilanteelle, sillä melko moni yleisössä ollut harrastelijapimputtaja varmaan päätti alkaa hitsaajaksi nämä soolot kuultuaan. Caranian itse oli kepeän ylilyövä show-kapellimestari Juri Temirkanovin tai argentiinalaisen tangueron Juan D´arienzon hengessä, mikä tavallaan kuvasti bändin vaihtelevaa tyylikkyyttä.
Liian monessa paikassa soitto oli tuhlailevan tuuttaavaa urheilullista kilvoittelua siitä, kuka pystyy soittamaan korkeimmalta. Omaan korvaani pajatsontyhjennyssoolojen aiheuttama nuottiähky mieltyi venäläishenkiseksi todisteluksi, jossa kaikki vuosien mittaan opittu halutaan soittaa kahdessa minuutissa. Tuuttia oli enemmän kuin jätskikiskassa. Onneksi lavalle tuli hetikohta pelastavaksi enkeliksi korealainen Youn Sun Nah, jonka Besame Mucho -versio oli huojentava. Se paitsi osoitti jälleen kerran vähemmän olevan enemmän, myös sovittamisen rajattoman voiman. Juuri sovittaminen, tuo musiikillisen mielikuvituksen taikakosketus, pystyy pelastamaan minkä tahansa kappaleen puhkisoitettuuden eli kusenpolttamuuden kiroukselta.
Yhdennäköisyys olkoon aasinsiltana illan seuraavaan kokoonpanoon. Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad näytti soittavan Garanianin big bandissa saksofonia, mutta tuo oli vielä pientä sen rinnalla, kun lauteille astui Richard Nixonia muistuttava jazz-harmonikan mestari Richard Galliano kvartetteineen. Kokoonpanon huippumuusikoista mainittakoon jumalaisen sävykäs pianisti Gonzalo Rubalcaba, jonka tekemisiä tuli seurattua keikan aikana erityisellä korvalla. Mies oli kuitenkin melko vaisu, ainakin verrattuna aiempaan Pori Jazz -esiintymiseensä Charlie Hadenin kanssa 2005. Myöhemmin taisi syykin selvitä: esiintymisen äänittämisestä ja radioinnista oli jo tehty sopimus Yleisradion kanssa, mutta kun paikan päällä selvisi, että esiintymislavan flyygeli oli viritetty 440:een 442:en asemesta, kielsi Rubalcaba taltioinnin keikan peruuntumisen uhalla. Selvennettäköön, että normaali-ihmiselle kahden herzin ero on huomaamaton. Etukäteen mies ei tietenkään voinut viretoivettaan ilmoittaa, ja täten myönnän hänelle sekä ”Vuoden Kultakorva”- että Vuoden ”Pori Jazz -diiva” -tittelit + viirit. Olin ollut aivan varma, että jälkimmäinen olisi mennyt joko Duffylle tai Erykah Badulle!
Harmonikansoittajana koin Gallianon keikan mielenkiintoisena läpileikkauksena nykyajan ”mannermaiseksi” koetun harmonikansoittokulttuurin kuvajaisena. Nythän on niin, että Euroopan hanuristeista 50% haluaa kuulostaa Astor Piazzolalta, ja toiset 50% Richard Gallianolta. Suomessa prosenttien suhdeluku on 60-40, koska olemme tangokansaa. Toki, kun jazz-festarit ovat kyseessä, kukaan hanuristi ei paikalle paremmin sopisi kuin Galliano, jonka ansiot ovat kiistattomat. Soitto soljuu perkeleenmoisen sujuvalla väännöllä, näppäimiin mies ei katsonut kuin kerran-pari. Nopeat liruttelut olivat guiromaisen konemaisia, jopa pelottavan täydellisiä varpusparvi-lehahduksia. Soinnin värikkyys perustui monta kertaa eri äänikertojen käyttöön, mikä aiheuttaa makuristiriitoja. Itseäni ne muutamat urkumaiset Taito Vainio -saundit vain sattuivat päähän.
Harmonikansoittajan kirous on iloisuuden pakko, se, että hänen muka pitäisi hymyillä typerää patenttivirnettä koko ajan soittaessaan. Tästä ei tosiaankaan ollut nyt kyse, mutta mielestäni Gallianon settiä vaivasi silti eräänlainen tosikkomaisuus, minkä perustelen bändin muiden jäsenien selkeällä ”lentoon lähtemisellä” ja mukavoitumisella, kun pääsivät soittamaan triona keskenään. Galliano jäi peräti outsideriksi omassa bändissänsä.
Galliano korotetaan usein varauksetta jonkinlaiseksi ”harmonikkamusiikin uudistamisen” symboliseksi jumalhahmoksi. Minusta se on virhearvio. Piazzolan Libertangon miljoonanteen kertaan versiointi ja soittaminen on tasan yhtä kulunutta kuin Nastolan Rautatieläisten Harmonikkakerhon tulkitsema Säkkijärven polkka. Molemmat em. kappaleet saisi haudata yhdeksän jalan syvyyteen, ja arkkuun vielä pääkallonkuva, ettei kukaan vahingossakaan tulisi avanneeksi! Libertangoa puristava taidehanuristi on oikeastaan melko säälittävä näky. Ecce Accordionist. Galliano on tärkeä, mutta pitäkää te harmonikkamusiikin ystävät ihmeessä pää kylmänä niiden varauksettomien hehkutustenne kanssa.
Charlie Ray Wiggins tunnetaan taiteilijanimellä Raphael Saadiq, mikä sai 16. heinäkuuta 2009 Kirjurinluodolla erään salolaisen Pori Jazz-festivaalivieraan himoitsemaan suuresti A.Le Coq -olutta. Mikä on sinun q:hun loppuva taiteilijanimesi? Saadiq oli nyt sitten sitä retroa, 60-luvun Motown-soul -henkeen. Lavan täyttivät sliipatut, Malcolm X:n näköiset pukumiehet sekä pastissia hipovat saundit + piisit. Tunnelmaa nostatti adjutanttimainen, bändiin kuuluva hehkuttaja-seremoniamestari, minkä myötä homma meni paikoin turhan ”Clap your hands!” -nostatuksen puolelle. Myös puolen minuutin mittaisten, gospel-henkisten ”Ei tapahdu mitään, nyt yleisön täytyy tehdä jotain” - taukojen kanssa lutrailu ei ottanut toimiakseen. Varmaan jossain maassa toimii, muttei Suomessa.
Saadiq itse ei ilmeisesti myönnä musiikkiaan retroksi, mutta se on vähän sama kuin pitäisi kuulijoitaan kuuroina. Sen verran päällekäypää on Marvin Gaye -falsetismi sun muu, joka nyt ilmeisesti alle 25-vuotiaille on jotenkin ”uutta”. Mutta hei, kyllä tämän souliksi tunnisti, ja äänitteenkin hommasin. Joitakin ihan napakymppikappaleita setistä löytyi, ja piisien sopivanmittaisuus tuntui oikein freesiltä. Mielestäni kappaleiden vetävyys oli sidoksissa ns. komppeihin, eli kun basson, kitaran ja rumpujen rytmiikka saatiin vetäväksi, alkoi jalka heti vispata. Tällaisenaan pehmosoulin osuus oli jonkin verran turhan dominoiva.
Pari kysymystä tästä keikasta jäi avoimeksi:
1) Miksi Saadiq huuteli setin alussa alituiseen ”BJ!” Hän kävi välillä poissa lavalta, ja takaisin lavalle tultuaan näitä huutoja ei enää kuulunut.
2) Lopussa fiilisteltiin Hair-musikaalin Let The Sunshine In -kappaleen kanssa. Ja katso: laulun aikana aurinko tuli esiin pilvestä! Joten miksi ei Saadiq voinut vetää perään Lennonin Imaginea?
Jos Marion, Katri-Helena ja Laura Voutilainen panisivat, syntyisi Duffy, ihana, mutta häiritsevän tuotteistetun kuvan antava 25-vuotias walesilaistypykkä, jonka tehtäväksi on annettu retroilla Petula Clarkin ja Dusty Springfieldin hengessä. Duffyn show oli toimiva paketti, mutta Saadiqin kokonaisuutta vahvemmin todisti sen, ettei nautittavuus ja klassikkoutuminen ole enää pitkään aikaan ollut esiintyjistä ja soittajien taitavuudesta kiinni. Maailman walesit ja raumat ovat täynnä lahjakkaita duffyjä ja annaerikssoneja, mutta missä piileksivät lennonit (säv.) ja jaakkosalot (sov.)? Ei sunkaan kaikkea ole jo sävelletty – sittenkin? Duffyn materiaali oli epätasaisempaa kuin Saadiqin, ja mielenkiinnolla naureskelin sen suurimman biletyshitin perustumista niihin samaan kolmeen sointuun, joiden tahtiin on tanssittu jo sata vuotta.
Toisaalta pidän tätä retro-ilmiötä kannatettavana suuntauksena. Ehkä se on vastareaktio kaikille tämän hetken etoville britneyspearseille, ehkä jopa madonnoille. Historian opiskelu kannattaa myös musiikissa, ja tämä vanhasoul-aalto on oiva tapa oppia rivien välistä. Tutustua niihin juuriin, joiden ansiosta ipodeissamme on tänään sitä mitä on.
Jatka tästä Jatsien perjantaihin.
Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
