19.07.2009
Omalla tavallaan se kaikki alkoi tästä. Olin liittynyt juuri toimittajaksi Desibeliin, kun sain urani ensimmäisessä toimituksen tapaamisessa päätoimittajalta Laibachin WAT –albumin, joka oli osoittautunut hänelle turhaksi kiekoksi. Kiitin hermostuneesti ja sulloin levyn kassiini, sillä en tiennyt mitä muutakaan olisi pitänyt tehdä. Sellaista on olla uutena tekijänä keskellä konkareita.
Kotiin päästyäni tungin levyn puolestaan soittimeen ja mitä tuolloin tapahtuikaan? Jos väittäisin että koin ”täydellisen valaistumisen tilan” ampuisin tietysti ylitse, mutta en kovin pahasti. Laibach oli tuttu nimi jo entuudestaan ja olin jo kuullut ainakin ryhmän Jesus Christ Superstar, NATO sekä Macbeth albumeita. En ollut kuitenkaan noteerannut yhtyettä sen kummemmin, mutta nyt tilanne muuttui dramaattisesti. Nykyään yhtyeen discografia omassa hyllyssäni on miltei täydellinen, joten nähtävästi koin jonkin sortin aivopesun.
Kun albumin avausraita, hypnoottisen mystiseen puheeseen sekä jatkuvaan nostatukseen perustuva B Mashina lähti ensi kertaa soimaan jäin musiikin pauloihin kuin pelokas jänis auton valokeiloihin keskellä öistä tietä. Äärimmäisestä minimalismista, industrialin puhtaimmaista voimasta, uutettu avauskappale saa yhä kaikessa wagnerilaisuudessaan ihonkarvat nousemaan näin reilu viisi vuotta möyhemmin. Juuri mikään ei muutu aloituksesta, mutta silti seuraavana soiva Tanz Mit Laibach ei voisi erota paljon enempää avauksesta. Militaristisen tanssilattiajuntan voima on vastustamaton, joten kehoitusta on pakko totella – tanssikaamme Laibachin kanssa. Näin suuri voi olla monotonisen ilmaisun kirjo, kun tekijät tietävät mitä tekevät ja omaavat riittävän määrän näkemystä.
WAT eli We Are Time on teräksen kylmyyttä ja lämmintä voimaa samanaikaisesti huokuva albumi, jonka sydän lepää nimenomaan kontarstien voimassa sekä äärimmilleen riisutussa ilmaisussa. Vuodesta 1980 toiminnassa ollut ryhmä ei ole koskaan kaihtanut provosoimista tai harkittuja ylilyöntejä, eikä se ole koskaan jäänyt selittelemään tekojaan. Näin ryhmää on syytetty mm. niin äärivasemmistolaiseksi kuin äärioikeistoilaiseksi, eivätkä sen jäsenet ole tehneet juuri mitään hälventääkseen edes väitteistä järjettömämpiä.
Meidän on siis vain hyväksyttävä tämä ainutlaatuinen ilmiö, ja Laibach jyrää meidät allensa vaikkemme sitä hyväksyisikään. Kaikki kiteytyy täydellisesti albumin nimikappaleella: ”We are no ordinary type of group / We are no humble pop musicians / We don´t seduce with melodies / And we are not here to please you / We have no answers to your questions / Yet we can question your demands / We don´t intend to save your souls / Suspense is our device / We Are Time”. Vaatii paljon sanoa moiset rivit ääneen.
Jos haluat seurata valmistuskaavaa ja aloittaa sarjantuotannon niin ota mitta Kraftwerkia ja Wagneria. Sekoita ne huolellisesti yhteen ja kaada sekaan liikaa univormuja, ääriaatteita sekä myyttejä, myös satunnaiset sähkökitarat eivät ole pahasta, vaikkei niitä tässä yksilössä tällä erää esiinnykään. Näin saatat saada aikaiseksi jotain Laibachin näköistä, tosin ei kannata lähteä tuulettamaan ennenaikaisesti, sillä tähän mennessä resepti on osunut täysin oikeaan ainoastaan kahdesti (se toinen kerta on tietysti isiään menestyneempi oppipoika Rammstein).
Vahvan alun jälkeen albumi notkahtaa pariin otteeseen, mutta kurssi pitää silti kutinsa. Now You Will Pay maalaa eteemme kuvia idästä vyöryvistä barbaareista, jotka vievät kotimme ja polttavat kaupunkimme. Voimakkaan rytmikuvion takana työskentelevät koneet joiden rinnalle nousee hetkittäin kuoro julistamaan apokalyptista oopperaansa. Viimeinen siveltimen veto mestariteokseen on vokalisti Milan Frasin möreä hypnoottinen ääni joka vain jatkaa ja jatkaa. Tuo ääni kertoo kaiken Hell: Symmetryn kiirastulista titaanisella tyyneydellä, Satanic Versusin riveissä kulkevat kehoitukset itseilmaisuun saavat Frasin kautta terävän piston ja kun mies lopulta ilmoittaa yhtyeen olevan itse aika – uskot häntä.
Sellaista on kuunnella industrialin todellisia konkareita, jotka kulkevat vaivatta punaisesta tähdestä tähtien sotaan ja ratkaisuista vallankumouksiin. Tähän se kaikki päättyy.
“But when our beat stops /
And the lights go out /
And when we leave this place /
You will be left here all alone /
With a static scream locked on your face”
Mika Roth
