Tammerfest - osa 2

Manselaisen kaupunkifestivaalin toinen osa sai alkaa kunnon jytkeellä. Pakkahuoneella Viikate tarjoili ensiksi raskaamman luokaan rock ‘n’ rollia, mutta alkujysäyksen toimitti kuitenkin kotimainen deathjyrä.

Voi hyvät hyssykät että joku bändi osaa potkia! Nicole otti yleisöstään kunnon niskaperseotteen ja kansa nautti riepotuksesta. Oivana esimerkkinä yhtyeen synkopoidusta “jäämurskaa naamaa” –metallista voisi mainita kappaleen Verijäljet. Harvoin kuulee tämän kaltaista telaketjuvyörytystä ja bassorumpujen karjumista livenä. Kitaristilaulajankin ääni lävisti ilman yhtä terävästi kuin hänen irokeesinsä piikit. Poppoolla oli allaan melko tuore Tuomittujen Joukkoon -levy, joka nousi itselläni kategoriaan “niin hyvä keikka että ostan levyn”.

Ravintola Laternassa kansaa viihdytti Tuomari Nurmio, joka vaihtaa projektia ismoalankomaisesti kuin paitaa. Tällä hetkellä mies kiertelee Suomen suvea meksikolaisen Polka Madre -yhtyeen kanssa. Madre ei kuitenkaan ole miehen taustayhtye kuten voisi kuvitella, vaan melkeinpä itsenäinen esiintyjä.

Metallikeikan meno ei paljoa jäänyt kauaksi Laternan meiningistä. Ilta oli alusta loppuun kaaottinen ja heti alkuun todistettiin keski-ikäisten tönimispitti. Melskeessä eräs mies löi tuntematonta naista, joka laukaisi huutokuoron miestä vastaan. Miehen kasvoilta kuitenkin paistoi suunnaton epätoivo ja lohduton olo, joten hän poistui vähin äänin paikalta. Hämmennys ja huono tunnelma varjostivat myös keikasta nauttimista.

Alkuun Dumari soitti yhdenmiehenshownsa kompaten Judge Bone –julkaisun biisejään. Levyn englanninkieliset kappaleet ja miehen show on kuin nakutettu ulkomaanvientiä varten. Mies polki elektronista rumpupedaalia ja rämpytti laatikkokitaraansa seasickstevemaisesti eikä laulukaan myötähäpeää herättänyt. Puolet setistään mies soitti avustajansa Liisa Eskolan kanssa, josta kuitenkin paistoi hieman lavajännitys. Big Bear´s Gate, Buffalo´s Bone ja You Hate Me and My Stetson Hat (suomeksi Kulkuri ja maamies) aloittivat rouheasti, mutta klassikoita ei paljoa kuultu. Tuhma Hauva heitti kuitenkin vanhoille faneille armonluun ennen meksikolaista polkkaa.

Ryhmä, kuten heidän musiikkinsa, on melkoinen sillisalaatti. Perinteiseltä meksikolaiselta painijalta näyttävä rumpali ja indierockbasisti loivat pohjan yhtyeelle, jonka musiikki poukkoili skahumpasta meksikolaiseen klezmeriin. Myös Brahmsin Unkarilainen tanssi no. 5 sai oman tanssisovituksensa, mutta sekään ei riittänyt. Yhtye yritti kovasti nostattaa tunnelmaa, mutta jatkuvat ääniongelmat ja pikkukähinät yleisössä vetivät tunnelman alas kuin ankkuri.

Itse istuin keikkojen ajan lavan reunalla olleen monitorin päällä, koska tila oli niin täyteen pakattu. Lähdettyäni eturivistä taaemmaksi, eräs tuolilla tanssinut Sam Huberin lookalike särki lasin jalkojeni juureen, joten se siitäkin nautintoyrityksestä. Päätin poistua paikalta ja antaa yhtyeelle uuden mahdollisuuden paremmissa olosuhteissa.

Harva bändi pystyy olemaan katu-uskottava ja tekemään hyviä bilebiisejä. Tähän rooliin Tehosekoitin on kuitenkin sopinut aina. “Comebacktauolla” ollut yhtye kuitenkin säästeli hittejä, vaikka meno olikin paikoin riehakasta.

Miehillä riittäisi rockkukkoiluainesta jakaa vaikka muille bändeille, mutta silti yhtye soitti yllättävän kypsän ja rauhallisen setin. Iskelmän ja progerockjammailun välissä pomppinut yhtye tuuditteli enemmänkin yleisöä Lauralla ja Kaikki On Mahdollista –kappaleella kuin rockshowlla. Vaikka Maailma On Sun –kappalettakin voisi kutsua rauhalliseksi, nosti se kuitenkin jo hieman hiipuvaa tunnelmaa. C´mon Baby Yeah, Fiksu ja Kypsä ja muut kyllä rokkasivat, mutta eivät tarpeeksi. Laternassa taas sitten myös hiljaisuus rokkasi.

Jos aikoo ottaa selvää mistä Joosessa on kyse, on se tehtävä livenä. Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo ottivat allekirjoittaneesta vakavan niskalenkin ja näyttivät mistä muusikko kusee. Livenä yhtyeen energia, voima ja käsittämätön aura ovat jotain ylitsepääsemätöntä. Koin oman henkilökohtaisen herätykseni varsin myöhään koska onhan mies jo polkenut muusikon tietä jo jonkin aikaa. Parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Tarkkojen lyriikoiden raju kontrasti musiikkiin loi ajoittain aavemaisen tunnelman, varsinkin kappaleissa Äiti ja Haudan Lepoon. Pelkistetty kokoonpano ja mutkaton suhtautuminen musiikkiin loi erittäin kovia tuloksia. Ainoa miinus oli vain jälleen kerran Laternan pakollinen humalaharri, joka kipusi lavalle joraamaan yhtyeen sekaan. Toisaalta ehkä Keskitalon tulkitsemat biisit pitääkin laulaa niin kuin hän ne lauloi – katsomalla humalaista tyhmyyttä suoraan silmiin.

Yöllä kaupungin läpi kävely oli todellinen “night of the living dead”. Miehillä seisoi silmät päässä ja useimmilla myös kieli keskellä suuta. Tytöt ja pojat nojailivat päitään ränneihin uupuneina samalla kun märkiä festivaalivempeleitä purettiin. Arki ja järjestys olivat palaamassa Tampereelle.

Tammerfestin erottaa muista vastaavista tapahtumista se että siellä oli vaikea saada aikaan sitä aitoa festaritunnelmaa. En nyt tosin haikaile telttaöitä tai bajamajoja, vaan useamman yhtyeen päiviä. Keikat on hajoitettu ainakin tusinalle eri paikalle ja yleensä samalle ajankohdalle. Tämä tosin johtuu sitä, että aikoinaan Ratinan stadionilla järjestetyt konsertit eivät menestyneet enää yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Nyt kansa saa valita mieluisat keikat itse eikä ketään pakoteta näkemään Koivuniemeä ja Soulflyta samana päivänä. Omalla tavallaan siis myös toimiva konsepti.

Tästä pääset tarkistamaan aiemmat päivät. Perjantain nousevien bändien Noste-juttu taas löytyy tästä.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä