Tammerfest - osa 1

Sade piiskaa katuja jatkuvalla syötöllä. Aika ei ole siis ole mahtavin festivaaleille. Onneksi kuitenkin Tammerfest järjestetään kaupunkikontekstissa, että mutakumpparit voi jättää huoletta kotiin. Neljän päivän aikana musiikkia tuli kuunneltua enimmäkseen sisätiloissa tutuilla klubeilla, mutta ensiksi homma käynnistettiin telttaesiintyjällä.

Jumalainen! Kokonainen! Nainen! Paula Koivuniemi, tuo tummahuulinen kypsyyden ja aistillisuuden merkkipaalu. Nahkatakkinen Paula ei siis paljon esittelyjä kaipaa. Kun astelin telttaan sisään oli meno eturivissä jo kuumana. Takanaan monihenkinen yhtye, tuo Suomen Donna Summer tarjoili tölkkiolutkansalle Sata Miestä –kappaletta. Yleisössä oli mukava vire päällä, joka tarkoitti sitä että farkkushortsien lahkeet vipattivat ja Fosters –tölkeistä hörppivät miehet pysähtyivät välillä katsomaan toisiaan ja kertomaan hymyllään, että “meillähän on kivaa”. Keskustorin teltalta tieni vei katsastamaan toinen suomalaisen musiikin konkari, mutta tällä kertaa uusissa vaatteissa.

Röyhkä & Rättö & Lehtisalo on poppoona melkoinen vetonaula monille kuuntelijoille. Siinä yhdistyy uusi ja vanha ja hyvän tuulinen rockiskelmä. Lavalla miehiltä tosin kuultiin enemmänkin sitä muissa yhteyksissä luvattua avantgardea ja säröä kuin pelkkiä hempeilyjä. Mikään ronskiin säröshakettiin puettu Irwin & Badding & Sorsakoski poppoo ei kuitenkaan ole, vaan kyse on aidosta kamasta.

Odotetusti miehet pysyivät kiinni ainoassa materiaalissaan eli alkuvuodesta ilmestyneen Hiekkarantaa -levyn kappaleissa. Kesäinen Polku ja Toinen Kerta virittivät yleisön vastaanottamaan Miehen ei aina tarvi olla macho –kappaleen, joka nousi livenä arvoon arvaamattomaan. Joulu Thaimaassa ja Tyttö Saarenmaan taas esittelivät Röyhkän kansainvälisiä ihastumisia.

Kun varsinainen materiaali loppui, siirtyi Rättö patteriston takaa eteen esittelemään tai-chi –liikkeitään samalla kun yhtye soitti alle noisemattoa. Röyhkä oli tämän ajan sivussa, varjoissa kuin metaforisesti antaen tilaa uusille tekijöille. Myös encoreiden ajan Röyhkä tuntui muutenkin kuin vain leijuvan tilassa, vailla varsinaista aktiviteettiä taikka vahvaa roolia. Tästä huolimatta ammattimaisuus ja hyvät kappaleet tekivät keikasta erittäin nautinnollisen.

Seinän takana taas alkoi jo kuulua särömouruntaa, jonka tahtiin oli hyvä verrytellä niskalihakset. Max Cavaleran toisen yhtyeen Sepulturan ohella Soulfly on Etelä-Amerikkalaisen metallin merkkipaaluja. Näillä kahdella hankeella Cavaleraakin voisi jo hyvin mielin kutsua tärkeäksi metallin lähettilääksi.

Pakkahuone ei ollut aivan täyteen ahdettu, mutta se ihmismäärä mitä oli läsnä oli täysin kolmea Pringles-tuubin kokoista rastaa päässään kasvattavan Cavaleran otteessa. Mies jopa käski yleisöä muodostamaan kunnon moshpitin ja näin kuulias yleisö tekikin. Nu-metallin ja trashin välimaastossa kulkenut materiaali ei paljoa poikennut yhtyeen muista keikoista eikä mitään yllätyksiä siis koettu.

Vaikka musiikki toimi, toi yhtyeen nationalismi hieman outoa lisäväriä kuvioihin. Mitä jos suomalaiset metalliyhtyeet soittaisivat Juicen Suomi-kitaralla ympäri maailmaa ja verhoaisivat vahvarit siniristiin? Jumalanaisesta metalliin -seuraava päivä olikin sitten puhtaasti suomalainen.

Edelleen elossa ja hyvissä voimissa olevat Eput täräyttivät täyteen ahdetun teltan käyntiin kappaleilla Nyt Reppu Jupiset, Riimisi Rupiset, Vihreän Joen Rannalla ja Hipit Rautaa. Näiden jälkeen muisteltiin Vuoden 85 tapahtumia ja sitten palattiin alkuvuosiin lyhyellä punk-sikermällä.

Alustaessaan kappaletta Kitara, Taivas ja Tähdet Martti Syrjä ryhtyi kuvailemaan yhtyeen soittimia. Kappaleen kertoessa tuosta palvotusta kuusikielisestä, Syrjä kertoi että muut yhtyeen jäsenet joutuvat tyytymään neljään kieleen, kahteen kapulaan ja yhteen kieleen. Syrjän lauseessa kiteytyi myös hänen oma mestarillisuutensa. Yhdenkin kielen hallitsemisella saa aikaan suurta taidetta.

Syrjä on luonut sellaista kielitaidetta, joka on jo nyt painunut kaikkien suomalaisten selkäytimeen. Murheellisten Laulujen Maa ja Baarikärpänen kailottivat sellaista kansallisromantiikkaa joka oli myös nähtävillä joidenkin ihmisten punertavilta kasvoilta. Urheiluhullu taas vetosi yhteen maailman mahtavimmista penkkiurheilukansoista.

Kielen vääntelyn lisäksi orkesterilta kävi erinomaisesti myös kielten soitto. Torvinen ja (Pantse) Syrjä eturivissä ja Aku Syrjä rumpurivistön takana saivat teltassa melkoisen menon aikaan. Miesten musisoinnissa ei paljon löysiä kohtia kuultu eikä siis ikä paljon vielä pojilla paina. Perjantai-illan päätösesiintyjillä ei myöskään ikä paljoa paina.

Kuusi vuotta sitten tytöt tarrasivat haaroväliään ja sanoivat “kuulkaas enot!”. Nyt PMMP on jo käsite. Suomirockin aatelistoon kuuluvat ikonit, jotka eivät myöskään paljoa töiden suhteen laiskottele. Tuotanto ja taiteellisuus ovat kävelleet duolla loistavasti käsikkäin. Pakkahuoneella duo oli myös käsi kädessä.

Lautturi ja Viimeinen Valitusvirsi saivat alkuparikseen rempseän Matkalaulun. Rusketusraidat, Kesäkaverit ja Päät Soittaa kertoivat rehellisesti pissiselämästä loistavilla popkoukuilla varustettuina. Tunnelmaa rauhoitettiin välillä kappaleilla Päiväkoti ja Tässä Elämä On.

Vaikka uusi albumi onkin perustunnelmaltaan synkempi toimivat Merimiehen Vaimo ja Pariterapiaa tanssikappaleina erinomaisesti. Jälkimmäinen synkän discopopinsa ansiosta ja ensiksi mainittu iloittelevan c-osansa takia. Lopetuksena koettiin jylisevä ja massiivinen Se Vaikenee Joka Pelkää ja rajuin ja kantaaottavin suomalainen kappale ikinä, Joku Raja.

Vaikka pissiselämään kurkistelu ja sen mukana jammailu on tervettä, PMMP:n raju puoli on sen paras. Tämän takia keikoilla näkyy niitä Tuska –lippismiehiä ja naisaktivisteja ja tämän takia yhtye on ehkä parasta mitä Suomesta löytyy.

Seuraavat kaksi päivää mentiin kaoottisissa tunnelmissa, raskaasta rauhalliseen.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä