Noste: Jaakko & Jay, Getawaycab ym.

Vuodesta toiseen yhä kalliimmaksi ja esiintyjäkaartiltaan yksipuolisemmaksi kasvava Tammerfest keräsi niihin muutamiin ilmaisiin häppeninkeihinsä odotetun runsaasti väkeä. Kari Peitsamo täytti päivästä toiseen Klubin terassin iltapäivästä. Samoin auringon kurkistellessa pilviverhon takaa sopi odottaa perinteisiin puisto-katsastuksiin hyvin väkeä. Ja olihan sitä.

Jostain kumman syystä konseptiltaan hyvin aikaisemman kaltainen Vanhan kirjastotalon puistolavan nousevien bändien ilmainen illan esittelykonsertti oli ottanut käyttöön uuden nimen. My Own Summerin nimeen on tullut vannottua aiemmin, silloin harvoin kun Tammerfestiin on osunut jotain katsomaan. (Ennenhän Ilosaarirock pelasti tältä kaupunkifestivaalien suomirock-riistolta, nyt päivämäärät eivät enää mene päällekkäin.) Nyt piti sitten koittaa katsoa oliko Nipa Nymanin pyörittämästä Noste-lavasta seuraajaksi MOS:ille.

Edistyksellisen mukavaa ja letkeää oli se että puistossa sai taas juoda. Toki Nipa kävi kuuluttamassakin että jos joku alkaa häiriköidä niin siihen kyllä puututaan mutta että piknikkiä saa pitää. Niin oikein, jotain järkeä tässäkin julmassa maailmassa. Minäkin absolutistina ja nuorisoalan ammattilaisena puhun kyllä tässä kohtaa tällaisen suvaitsevamman ja järkiperäisen alkomahoolipolitiikan puolesta, sillä turha niuhottaminen ja salajuopottelu ei ole ikinä aiheuttanut mitään hyvää. Eikä siellä sitten kovin moni lopulta ollutkaan missään todellisessa päreessä ja musiikilla riitti leppoisaa yleisöä. Näinhän sen pitäisi mennä.

Teknisesti bändien soitot kuulostivat ihan ok:lta, vaikka mitään viimeisen päälle puhdasta jälkeä ei paikalla olleilla vehkeillä saanutkaan aikaan. Mikin poksahtaminen aiheutti jonkinlaista säätöä mutta bändit kuittasivat ongelmat ammattimaisesti. Nazi Death Campin auton hajoamisesta ainakin ilmoituksen mukaan johtunut peruuntuminen jäi harmittamaan, sillä toiseksi viimeinen bändi oli virittänyt kuulohermot sopivaan punk-vireeseen. Mutta mennään nyt asia kerrallaan.

Kattauksen aloitti paikallinen, uuden manserockin - eli englanninkieliseltä Uniklubilta ilman vastaavia biisejä kuulostavan tumman rockin – varjoissa rokkaava Stairs. Nelikko eteni mollissa melodisesti maalaillen, solistin kaartaessa tässä kaupungissa niin tutun kuuloisen, samaan aikaan munakkaan karhean ja heleän poikamaisen vetoavalla tunnelmoinnilla. Perus säröinen tummasyinen kitara ja aika perusrockbiitillä sykkivä rytmiryhmä. Vaikka Stairsillä on periaatteessa ihan toimiva paketti, niin biiseissä ei ole juurikaan omaa tai uutta edistyksellisyyttä. Vastaavia bändejä saa minun puolestani tulla vaikka vielä tuhat lisää pelkästään Tammelan kaupunginosasta, mutta biiseissä pitää olla enemmän kipinää.

Kauhajokelainen Getawaycab vaihtoi mollin duuriin ja pisteli rennon oloista indietään asiaan sopivan snadisti epävireisellä otteella mutta vetoavasti. Olen kuvaillut soittoa hienosti väreileväksi ja raivokkuudestakin huolimatta aika popiksi. Itse nelikko pitäytyy termissä indierock ilman sen kummempia erikoiskuvauksia. No, on siinä ainakin ripaus emoa… Ihan levytyksen tapaan vakuuttavaa vaihtelua niin soiton kuin laulun puolella yhtye ei Nosteessa saanut tuotua esiin, mutta kyllä peukut nousi silti pystyyn. Henri Koskiniemen leppoisa karisma ei ehkä vielä ole isojen lavojen tasolla, mutta tuollainen rento kavereille kuittailu ja tuttujen moikkailu sopii bändin musiikkiinkin paremmin kuin kolea starailu.

Tamperelaisen Manzanan kolea rockmetal jätti kylmäksi vaikka Piritta Lumouksen laulun johtama nelikko pistelikin asian kuuluvan raivokkaasti. Mutta ei siinä basson viisikielisyys ja riehakkuus auta jos biiseistä ei kanna kuin ehkä muutama. Ja vaikka ymmärränkin kylmästi kilkattavan taustan päälle rakentuvan säröriffittelyn idean naislauluruoskintoineen, niin ympäristö ei ollut otollisin. Jyhkeys, koleus ja säröjuoksutus ei oikein vedonnut. Toki yleisöstä löytyi niitäkin joille yhtään metallisempi anti oli tervetullutta. Ammattimaisesti Piritta joka tapauksessa kuittasi mikin hajoamisen vaihtamalla toiseen ilman että sitä juuri biisissä edes huomasi. Tummempi ilma, valot, savukoneet ja show-elementit olisivat ehkä tuoneet omalta osaltaan lisää syvyyttä Panda Girlin kylmään kaareen… Näin auringonpaisteessa alkuillasta Manzana oli omalla sarallaan ok, ei enempää.

Natsien jäätyä matkalle ja muutenkin illan odotetuin anti oli takuulla riehakasta folkpunkkia akustisella kitaralla, virvelillä ja pellillä vatkaava Jaakko & Jay. Kaksikko sai aikansa säätää että sai mikkiasian kuntoon mutta ajallaan keikka joka tapauksessa alkoi. Ja miten se alkoi? No heti ensimmäisillä tahdeilla Jaakko syöksyi pikkuhiljaa komeaan puolikaareen kerääntyneen yleisön keskelle kitaransa kanssa ja valitteli vain sitä ettei piuhaa riitä tarpeeksi. Lyhyet, iloiset ja kantaaottavat punk-purskahdukset nostivat hymyä niin yleisössä kuin soittajakaksikolla ja hien lentäessä juhla pääsi toden teolla käyntiin.

Musiikillisesti folkpunk kulkee jostain iloisen juomalaulun ja melodisen punkin puolivälissä. Kitara pyrskähtelee eteenpäin, lyömät hakkaavat tuhatta ja sataa ja laulu on lähinnä rentoa hoilotusta. Eli kaava ei sinänsä ole mitenkään erikoinen tai biisit sinänsä suoranaista hittiä. J&J perustuukin enemmän sen vallattoman esiintuomisen varaan – toki sen tekemisen ilon kuulee purkitettunakin. Herrat ovat joka tapauksessa livenä harvinaista herkkuja – tarttuvia, riehakkaita, iloisia, sympaattisia ja mukaansatempaavia. Sitä myöten kirjastotalollakin saatiin yleisö joraamaan mukana. Kävipä keikan lopulla lavalla vierailemassa joku mustaturkkinen hirviökin v-tyylin pahvinarubassonsa kanssa. Sen kanssa Jaakko riehui yhtä luontevasti kuin joraili yleisön seassa, hyppäsi lavalta tai sinne takaisin tai tuuletti Jayn paukuttaessa Jaakon kitaraa kapuloillaan. Ja jotta siinäkään ei olisi vielä kaikki, on kaksikko sen verran letkeä läpänheittäjä myös välispiikeissä ettei duon keikalta kertakaikkiaan voi poistua mutristellen.

Tällaisen hersyvyyden jälkeen Nazi Death Camp olisi ollut oiva jatko illalle, paikkaajaksi pikapikaa hoidettu Idiomatic ei yhtä lailla innostanut jatkamaan hulinointia. Sinänsä tamperelaisviisikon maalaileva indierock-kaava on hieno ja rikkaasti koristelluissa biiseissä on syvyyttä. Puistolavalla ne eivät vain oikein tahtoneet päästä irti eikä laulaja-kitaristi Sasjan ääni päässyt myöskään oikeuksiinsa. Se raivokkaan karheuden ja heleän haaveilun yhdistelmä, jota yhtye parhaimmillaan maalaa herkullisesti, jäi nyt hiukan etsimään itseään. Varmasti vikaa myös omassa päässä, mutta vakuuttavampiakin Idiomatic-keikkoja on nähty.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo