Pitkä kuuma kesä 2009 – sunnuntai

Desibeli.netin toimittajat Jani Ekblom ja Tuomas Tiainen jatkavat raportointia Helsingin Suvilahdesta, Pitkä Kuuma Kesä-festivaalin sunnuntaihuipennuksesta.

Jani Ekblom: Ei ollut vaikea saapua helteisenä sunnuntaina heti alussa paikalle, olihan tiedossa Henry Rollinsin spoken word -tunti. Eikä kyllä turhaan tullut mentyä. Black Flagin laulajana tunnetuksi tulleen oikeinajattelijan taukoamaton verbaalivyörytys olisi kyllä saanut olla myöhemmin ja useamman kuulolla, siksi tärkeistä asioista oli kyse. Sodanvastainen ja ihmisiä toisiinsa tutustumaan patistanut jenkki puhui raskaista aiheista stand upille ominaisella kepeydellä. Jo tässä vaiheessa melko painostavaksi käynyt lämpö ei estänyt nauttimasta sanoista ja ajatuksista – ja kyllähän sitä on myönnettävä että mies ei turhia löpissyt. Jos maailmassa olisi yksi ihminen jota kaikkien pitäisi kuunnella hetki, se voisi hyvin olla yhden-miehen-tornado Rollins.

Tuomas Tiainen: Allekirjoitan ehdottomasti! Rollinsin verbaalitykitys oli sunnuntain intensiivisin veto ja sai aikaan valtavan hyvän positiivisuuden tunteen. Harmi vain, että mies esiintyi jo puoliltapäivin ja pienellä lavalla. En tiedä, kuinka hyvin tällainen puhe-esitys mahtaisi toimia suuremmalla stagella, mutta ainakin sanoman olisi suonut kulkeutuvan mahdollisimman monen korvaan.

JE: Sunnuntaista näytti toisena esiintyvän Asan myötä muodostuvan poliittinen, vaikka punkyhtyeen esiintyivätkin jo edellisenä päivänä. Yhdeksi viime vuoden suosikkilevykseni nousseen Loppuasukkaan myötä arvostus tätä sulavasti eri tyylejä rappiinsa yhdistelevän sanavalmiin miehen tekemisiä kohtaan nousi korkealle. Pitkä kuuma kesä näki Asan, joka ei ehkä ihan ollut intensiivisimmillään, ja yhtyeen jonka soitto kärsi hieman ääniongelmista. Jätkäjätkät on kuitenkin hieno yhtye. Tiukka ja vähäeleinen ilottelu tuntuu suurelta ja Asalla on hieno flow. Melankoliset sävyt ovat loppujen lopuksi kuitenkin toivekkaita, niissä on lupausta jostain tulevasta.

TT: Asakin esiintyi kai liian aikaisin. Jätkäjätkillä on taitoa laittaa agit-rap-bileet pystyyn suuremmankin joukon riemuksi, mutta nyt keikkaa ei katsonut kuin kourallinen ihmisiä. Bändi ei tosiaan yltänyt ihan siihen, mihin siitä parhaimmillaan on. Mutta olipa kiva kuulla pirunmoisella perkkusvengillä lanaava Leijonaa metsästän. Samoin setin lopussa tullut Monimuotosii oli selvä kohokohta.

JE: Näin Rubikin viimeksi aikaan jolloin he olivat juuri julkaisseet ensimmäisen EP:nsä. Tuolloin yhtyeessä kiehtonut kiero viettelevyys on tätä nykyä kadonnut yhtyeen sukellettua suuremmalla pensselillä maalattujen kitarapop-palojen maailmaan. Ne ovat kyllä toimivia, mutta jostain syystä yhtyeestä jäi nyt tuhnu kuva. Rubik on musiikillisesti ulospäinsuuntautunut yhtye, mutta lavalla esiintyi ryhmä miehiä joiden annista jäi tälle kuulijalle melko vähän käteen. Touhu oli vilpitöntä, mutta hengetöntä, mikä toisaalta toi mukavaa vaihtelua sunnuntain rytmiryhmien muuten kovin paatokselliselle otteelle.

TT: Totta, Rubik oli oiva välipala ennen seuraavaa rapporukkaa. Siis todellakin välipala, bändihän nimittäin soitti aikataulusyistä vain puoli tuntia. Rubik sattui olemaan häviäjä soittoaika-arvonnassa, mutta soitti kuitenkin oman settinsä niin hyvin kuin kuumuudessa taitoi.

JE: Rubikin puolituntisen jälkeen suuremmalle lavalle kapusi jenkkiräppäri Immortal Technique kumppaneineen. Aiemminkin Suomessa käyneiden miesten poliittissävytteinen rap toimi mainiosti, vaikka levyllä tavaransa ei tuttua olekaan. Yleisön mukaansa temmannut ryhmä vakuutti siinä määrin, että tarkempi tutustuminen lienee odotettavaa, joskin sunnuntain artisteista erityisesti tämä olisi tuntunut vaativan sisätiloja puitteiksi esiintymiselleen.

TT: Immortal Technique oli itsellenikin tuore tuttavuus, mutta toimi helteessä hienosti. Ryhmä tuntui kovasti huudattavan yleisöään (”When I say hip, you say hop!” ja sitä rataa), ja saikin aikaan hyvän vuorovaikutuksen. Lavalla oli väljää, vain kolme räppäriä ja takana DJ, mutta kyseessä oli silti ison lavan bändi. Nöyrä asenne näkyi esimerkiksi siinä, että IT toteutti toiveita ja jakoi pois LP:llisen sitä ihteään. Toivottavasti vinyyli ei sulanut sunnuntain kuumuudessa!

JE: Jollain tavalla odotettu oli jonkinasteisen hypen ympäröimä Le Corps Mince de Françoise. Ei kylläkään hypen takia, vaan ihan puhtaasti mielenkiinnosta sitä kohtaan, onko yhtyeestä mahdollisesti jo tullut musiikillisesti edes vähän mielenkiintoinen – kolme ensimmäistä heiltä näkemääni keikkaa eivät ole tätä tarjonneet. Ei tarvinnut pettyä, musiikkinsa on edelleen yhtä keskinkertaista kuin ennenkin. Hype on siis ansaitsematon, vaikka oli kieltämättä viehättävää katsella yhtyettä, joka vaivautuu tuomaan lavalle muutaman soittimen soittaakseen vähintään toista niistä täysin epäsynkassa kuultavan musiikin kanssa.

TT: Jep, aika nopeasti alkoi haukotuttamaan indievientituotteen meno. Kiva kyllä katsella kun tytöillä on hauskaa lavalla, mutta musiikissa oli tasan yksi juttu. Ja se laulu... Seuraava!

JE: Oli loogista, että Suomen vientitoivojen jälkeen toiselle lavalle saapui kanadalainen Crystal Castles. Viime vuonna Flow´ssa itseään odotuttanut ja luokattoman surkeasti esiintynyt duo oli ajoissa ja parempi kuin aiemmin. Tätäkin yhtyettä vaivaa jollain tasolla sama ongelma kuin edellämainittuja suomalaistyttöjä: musiikkinsa on pahimmillaan puuduttavan tylsää, eikä tasoa parantanut se, että joka kerta kun kaksikon laulava osapuoli avasi suunsa, toivoi olevansa jossain muualla. Kirkkaasti soineet tummasävyiset biisintapaiset menivät urheasti hukkaan ja alkaa jotenkin tuntua siltä, että kaksikon kannattaa keskittyä enemmän pään sekoittamiseen kuin esiintymiseen.

TT: Mielestäni Crystal Castlesissa on potentiaalia, mutta se on paljon huonompaa kuin mitä sen kuuluisi olla (jos maailma olisi täydellinen ja Henry Rollins maailman presidentti). Duon kasibittiteknoindie on ihan hauskaa siihen asti kunnes Alice Glass alkoi kimahtelemaan biitin tahtiin. Välillä kimma nousi bassorummun päälle, välillä paukutti mikrofonia kaaliinsa. Eturivissä näytti kyllä olevan hyvä meno, ja olihan toki aikakin paikata viime Flow´n tynkäkeikka.

JE: Jollain tavalla päivän pohjanoteraaus oli kuitenkin toiselta puolelta palloa kotoisin oleva The Temper Trap, jota tuttavani kehui ja väitti sen kuulostavan Tv On The Radiolta. Eipä juuri, koska vaikka tavallaan ymmärrän ajatuksen, ei aussien vinoilu onnistunut nousemaan taustahälinää kiehtovammaksi. Potentiaalia yhtyeellä kuitenkin vaikuttaisi olevan, joten ehkä jonain päivänä tämäkin kasvaa ansaittuun arvostukseen.

TT: The Temper Trapin aikaan istuskelin lavan lähellä varjossa. Varjosta ja auringosta puheenollen, olipa loistava juttu että info-pisteessä oli tarjolla ilmaista aurinkorasvaa. Näin estettiin varmasti aika monet kärähtämiset, itsellänikin olisi herkkähipiäisenä varmasti palanut niska ja kädet. Myös vesipiste oli loistava juttu. Aussi-indie menikin taustamusiikista, ja muistutti välillä tosiaan edellämainittua yhtyettä. Muitakin vaikutteita oli havaittavissa, mutta tässä tapauksessa ne vaikutteet ovat parempia.

JE: Mogwai sen sijaan onnistui omassa esityksessään paljon paremmin, vaikka nimenomaan tämän yhtyeen kohdalla pelkona on useimmiten se, ettei yhtye onnistu luomaan muuta kuin unettavaa taustamusiikkia. Tällä kertaa oli kuitenkin ilo kuunnella yhtyeen maalailua ja jopa säikyttelyä. Ei ollut lainkaan hassumpaa, että eri instrumentit kuuluivat selkeinä, tai että Mogwai Fear Satan kuultiin – on nimittäin mahdottoman hieno biisi vaikkei tätäkään yhtyettä ole tullut juurikaan kuunneltua vuosiin.

TT: Mogwain suhteen mietin hieman tuota soittoajankohtaa... Eihän kesäfestivaaleilla pimeää tule missään vaiheessa, mutta ehkä suora auringonpaiste ei ainakaan lisännyt tunnelmaa. En tiedä olisiko vesisade sitten lisännyt? Joka tapauksessa huomasin, että Mogwaihin oli hieman vaikeaa keskittyä. En tiedä johtuiko se lähenevästä päivän pääesiintyjän keikasta, mutta ajatukseni harhaili Mogwain maalailujen lomassa – rankisteluja tai ei. Hyvä bändi kuitenkin, ja Mogwai Fear Satan on tosiaan mahtava kappale.

JE: Atmosphere jäikin sitten ikävästi taustalle kun oli aika valmistautua lavan edessä illan ja viikonlopun ja melkeinpä koko tähänastisen vuoden odotetuimpaan keikkaan.

TT: Itseltänikin meni olosuhteista johtuen Atmosphere täysin ohitse. Tuon esille oman näkemykseni muussa yhteydessä, mutta jatka sinä, Jani, siitä, miltä yhtye näytti eturivistä käsin.

JE: On hankala kuvailla kuinka monella eri tasolla ja tavalla The Flaming Lips toimii. Se on musiikillisesti parhaimmillaan täysin suvereeni yhtye, jonka esiintymiset ovat viihdyttäviä, mukaansatempaavia ja hengästyttävän kyllästettyjä mitä erilaisimmin elementein. Oli pienoinen pettymys ettei yhtye saanut käyttää kaavailemiansa lasertykkejä, mutta olihan jo nyt nähdyssä show´ssa paljon.

JE: Periaatteessa settilista ja lasereiden puuttuminen teki esityksestä melko samanlaisen kuin pari vuotta sitten Ruisrockissa. Silloin ei kuitenkaan nähty Coynea surffaamassa kuplassaan, ja temaattisestikin oli siirrytty joulupukeista ja avaruusolioista teletappeihin. Kuitenkin: konfettitykit, kymmenet suuret ilmapallot ja melko usein maailman paras edelleen toimiva yhtye on yhdistelmänä melko voittamaton.

TT: Tässä välissä voisin huomauttaa, että konfettia, tai sitä pitkää, valkoista nauhaa, meni suuhun. Oli muuten yllättävän suolaista.

JE: Hullun tiedemiehen oloinen Coyne johti yhtyeensä puolitoistatuntisen ajan läpi mm. hyvin hitaasta versiosta Yoshimi Battles The Pink Robots Pt. 1:stä, The Yeah Yeah Yeah Songista, Pompeii Am Götterdämmerungista, Madonnan Borderlinesta (!), yhtyeen menneisyydestä muistuttavasta She Don´t Use Jellysta ja ekstaattiseen finaaliin mitä parhaiten sopivasta Do You Realize??:sta.

JE: Vaikka musiikki ja show´n muut elementit jo itsessään tyydyttivät, oli hienointa se hyvän olon tunne, jonka esitys kokonaisuudessaan antoi. Vaikka välillä tuntui siltä, että arvokasta soittoaikaa menee Coynen höpöttelyihin, muodostui niistäkin lopulta vain osa hyvin rakennettua, tasapainoista ja uskomattoman hienoa kokemusta, jossa jälkikäteen ajatellen ei ollut kuin hyvin vähän sellaista, jonka vaihtaisi pois. Ihana yhtye, jota ei kai voi nähdä tai kuulla liikaa.

JE: Lipsien jälkeen oli niin hyvä olo, että Girl Talkin seuraaminen jäi sivuosaan. Miehen taidokas sekoittelu on hienoa ja hauskaa kuultavaa ainakin levyltä, mutta toimiakseen livenä se olisi ehdottomasti tarvinnut sisätilaa, vaikka kohtuullisen hyvään tunnelmaan pääsi ainakin ne yleisöstä, jotka heiluivat. Kuitenkin: kreisibailaus vaatii ainakin allekirjoittaneelta paljon enemmän kuin itselläni oli tarjota kahden festaripäivän ja yhden Flaming Lipsin jälkeen.

TT: Pitkän kuuman kesän eka festarikerta sujui ilman suurempia nolotuksen aiheita. Ehkä varjoa olisi voinut olla enemmän, mutta ilahduttavaa oli, kuuluttajana toiminut Lord Fatty huolehti meistä festarivieraista ja muistutteli taajaan aurinkorasvan ja veden terveellisyydestä. Yhteenvetona: kelit suosivat, ihmiset olivat leppoisia ja The Melvins, Henry Rollins sekä The Flaming Lips nostivat fiilikset kirkkaasti yli normaalin festaripörinän. Mahtavaa, loistavaa!

Tästä takaisin lauantaihin.

Teksti: Jani Ekblom ja Tuomas Tiainen, kuvat: Ekblom