Tuska Open Air – sunnuntai

Päätöspäivä koitti viimein, ja edellisen illan koleus oli muuttunut jälleen paahtavaksi helteeksi. Elohopea kohosi kohtalaiseen 28 asteeseen, mikä oli tarpeeksi ainakin kaikkein paksuimpiin vaatekerroksiin verhoutuneille teineille, sillä jopa blackmetal-jannut olivat riisuneet manttelinsa perjantaista viisastuneina. Ihastuttavaa miten pitkälle ideologia voi kantaa. ”Tyyli ennen tarkoitusta”, kuten eräs jututtamani lepakkomies asian hauskasti kiteytti. Kunpa taannoisen MOT:n toimituskunta olisi ymmärtänyt jalkautua todella puhumaan ihmisten kanssa. Keskiverron Tuska-teinin mustan kuoren alta paljastuu yleensä herkkä, älykäs, taiteellisesti lahjakas ja luova persoona, ihan niin kuin kaikki itse kyseisessä tapahtumassa säännöllisemmin vierailevat tietävät. Tosin juttutuokio kannattaa pitää mahdollisimman aikaisin, sillä älykkäinkin olento taantuu suomalaiseksi ohittaessaan puolentoista promillen rajapyykin. Ei Tuskakaan sentään ihan niin erikoinen miljöö ole.

Illan pääesiintyjä Volbeat oli itselleni sunnuntain etukäteen kiinnostavin akti, jota odotellessa oli hyvää aikaa tutustua ilmiöön nimeltä japanilainen rock. Tuskaan oli tänä vuonna kärrätty peräti kaksi bändiä Japanista, joista ensimmäisenä oli vuorossa Chibassa perustettu Girugämesh (toinen oli MUCC, johon sovellan vaikenemisen periaatetta pelkästään siksi, että toivon bändin katoavan jos en kiinnitä siihen mitään huomiota). Voin kertoa, etten ollut kuullut nuottiakaan kyseisen orkesterin tuotannosta etukäteen, mutta sen verran otin selvää ennen keikkaa, että uskoin voivani oppia edes jotain J-rockista, ja siitä, miksi ihmeessä se on niin suosittua kirkuvien teinilaumojen keskuudessa. En oppinut mitään. Teinin mieli hiihtää ihmeellisiä latuja, eikä sitä voi vanhempi ihminen enää ymmärtää. Onneksi hoksasin tämän nopeasti, ja saatoin nauttia itse keikasta. Huutava yleisö otti bändin vastaan niin hurjan tunnekuohun vallassa, että muistelisin nähneeni vastaavaa viimeksi joskus 80-luvulla Dingon yhteydessä. Ehkä Girugämeshinkin kaverit ovat 20 vuoden kuluttua rautatieasemalla ahmimassa sämpylää, kuten bongasin ylipainoisen Neumannin tekevän lauantaina. Katoavaista on hysteria ja mainen kunnia, mutta katoavaisuudesta ei ollut Girugämeshin kohdalla vielä tietoakaan. Yleisö antoi anteeksi jopa teknisistä ongelmista johtuneen peräti viisitoistaminuuttiseksi venyneen tauon, joka mitä ilmeisimmin johtui rumpali Ryun (joka on muuten Girugämeshin pääasiallinen biisintekijä) laitteiston pettämisestä. Hymyilevä Ryu pyyteli kovasti anteeksi, kuten japanilaiseen tapaan kuuluu, ja basisti Shû viihdytti yleisöä japanin kielen kurssilla. Kankea höpötys oli kieltämättä liikuttavaa, eikä mikään muu bändi olisi saanut moista missään tapauksessa anteeksi. Japanilaisuus nyt vain sattuu olemaan niin kovassa huudossa, että yleisö menisi luultavasti pipareiksi pelkistä Pokemon-tarroista. Hauskaa oli silti huomata, että Girugämesh oli muutakin kuin kiiltävää teinikimalletta, nuoret kaverit olivat taitavia soittajia, ja ennen kaikkea oivallisia esiintyjiä. Tottakai anttituiskumaista poseeraamista oli paljon, mutta se nyt vain kuuluu asiaan.

Kokonaisuudessaan sunnuntai jäi minulle hieman vaisuksi, Stam1na veti normaalisettinsä, joka ei ole kovin kiinnostava. Tottakai bändi tempoo kohtalaisen keikan vaikka rutiinilla, mutta itse en jotenkin edelleenkään innostu bändistä. Muistan nähneeni lemiläiset ensi kertaa joskus kivikaudella Haminan Seurahuoneella, eikä vakuuttanut silloinkaan. Nykyään Stam1nalla sentään on basisti, onneksi, mutta vaikka iskevät riffit, kantaa ottavat tekstit ja reipas meininki yksittäisinä elementteinä yleensä ovatkin hyviä merkkejä, tämän yhtyeen kohdalla taika ei riitä nostamaan omaa henkistä tilaani vaadittavalle tasolle. Sinänsä hauskat blackmetal-naamiot toki naurattivat, kuten oli tarkoituskin. Tämä oli kuitenkin keikan paras anti, joten anti olla. Tilaisuudelle saatiin nolo päätös, kun joku urpo heitti vesipullolla rumpalia, joka äärimmäisen kypsän näköisenä marssi lavalta. Koko yhtye seurasi perässä, ja keikka loppui siihen – noin viisitoista minuuttia etuajassa. Harmihan tuo oli, koska varsin moni tuntui Stam1nan rytkeestä nauttivan ihan aidosti.

My Dying Bride oli vuorossa seuraavana, ja tuntui saavan yleisön mukaansa varsin nopeasti. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä, sillä tylsempää bändiä saa hakemalla hakea. Tunnen kyllä My Dying Briden statuksen, ja olen tietoinen yhtyeen merkityksestä tietylle synkistelijäsakille, mutta kun ei vain iske yhtään niin ei iske. Niittinä kaikelle käsittämättömän epävireisen kuuloinen viulu, jonka särisevä valitus luultavasti vaimensi pikkulinnut Helsingin alueelta ikiajoiksi. Ihmismeri oli kuitenkin innoissaan, joten voin vain todeta olevani liian sivistymätön ymmärtämään tällaista musiikkia. Levyostoksia en ollut vielä juurikaan ehtinyt tekemään, joten nyt oli aika käyttää luppoaikaa hyväksi ja tutustua festarin muuhun kuin bänditarjontaan. Ainoana levymyyjänä paikalla hääri Stay Heavy, jonka lupsakka tunnelma ja loistava valikoima veti hevimörköjä puoleensa kuin hehkulamppu kärpäsiä. Itsekin pyörin teltassa suu vaahdossa, koska löysin alta aikayksikön ihmisiä, jotka myöskin ymmärsivät, että on täysin normaalia kuunnella sekä Mayhemia että Röyksoppia. Festarikrääsää oli toki tarjolla muissa kojuissa perinteiseen malliin, mutten minä niitä jaksanut tonkia. Ikä alkaa jo painaa. Sen sijaan erittäin mielenkiintoinen ja hieno elementti oli LIKE:n kirjakatos, jossa pääsi tutustumaan kustantamon tuotteisiin ja tekemään jopa ostoksia. Rokkihönölle eri artistien ja genrejen elämäkerrat ovat tietenkin todellista syöttörehua, aivojen AIV:tä, enkä minä tee tässä suhteessa poikkeusta. Tällä kertaa kirjoja ei tarttunut mukaan kuin yksi lahjaksi, mutta sain liityttyä kirjakerhoon kuitenkin. LIKE mission accomplished, I guess. Ruokapuolesta tuli jo mainittua, mutta haluaisin nostaa asian vielä lyhyesti esille: mielestäni Tuskan ravintotarjonta on selkein epäkohta, joka festarijärjestäjien kannattaisi ottaa hoitaakseen kuntoon. Kebabia ja makkaraa oli toki tarjolla, mutta laatu oli vähän mitä sattui. Toki grillimakkara on sitä jauholeipää mitä se on, mutta ruoka-annokset olivat paitsi festarihintaisia, suorastaan kammottavan makuisia. Kaltaiselleni liikakaloreita arvostavalle keski-ikäistyvälle miehelle oheistoiminta on rock-juhlilla vähintään yhtä tärkeää kuin bänditkin, ja toivoisin todella että Tuska ottaisi mallia vaikka Ilosaaresta. En puhu mistään gourmet´sta, mutta pienellä pohdinnalla asia voitaisiin laittaa helposti kuntoon, mikäli halua löytyisi.

Illan pääesiintyjä Volbeat oli vielä jäljellä, ja porukkaa pakkautui päälavan eteen enemmän, kuin mitä aiempina iltoina oltiin nähty. Tämä ei Volbeatin viimeaikaisen nosteen huomioon ottaen tietenkään voinut yllättää ketään. Lava oli koristeltu hienolla tuoreimman Guitar Gangsters & Cadillac Blood-albumin teemaan sopivalla rekvisiitalla, ja oli ilmiselvää, että Volbeat on kasvanut melkein prikulleen vuosi sitten loppuunmyydylle Tavastialle soittaneesta klubibändistä suuren tason viihdyttäjäksi. Tämän huomioon ottaen olikin harmi huomata, että Volbeat ei ollut nyt parhaimmillaan. Lienevätkö helle ja kiertueväsymys vaatineet veronsa, sillä bändi oli alusta asti varsin väsyneen oloinen, eikä edes aina hyväntuulinen Michael Poulsen jaksanut ensi alkuun hymyillä juuri ollenkaan. Riemukkaat välispiikit loistivat poissaolollaan, ja vaikka Poulsen toki lopulta avasi sanaisen arkkunsa, tuntui siltä, että Volbeat halusi hoitaa keikan pois alta ja päästä nukkumaan. Voi olla että olen totaalisen väärässäkin, mutta muutaman kerran bändin jo nähneenä olin hieman pettynyt ja jopa ihmeissäni. Yön yli nukuttuani ymmärrän tilanteen paremmin kuin hyvin. Kukapa sitä jaksaisi kesäkuumilla vitsailla ja olla raikas illasta toiseen, varsinkin, kun suursuosio on Volbeatin kohdalla vielä kohtalaisen tuore ilmiö. Ei keikka silti missään nimessä surkea ollut, kuultiinpa illan mittaan suureksi riemukseni jopa uutta materiaalia, ja hyvältähän se kuulosti! Ehkä olen itsekin vähän epäreilulla asenteella liikenteessä, sillä heti kun viime aikoina puuduttavuuksiin asti Suomessa keikkaillut tanskalaiskvartetti sai uutta musiikkia ilmoille, alkoi myös allekirjoittaneen jalka vipattaa vanhaan malliin. Tammikuussa studioon marssiva Volbeat saa minut kyllä vastaisuudessakin levykauppaan, asiat eivät ole siltä osin vielä muuttuneet. Klassinen rock n´ roll -tematiikka kromattuine vanteineen ja elvismikkeineen yhdistettynä rouheaan kitarasoundiin on edelleen ylittämättömän hieno konsepti, ja yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokas.

Kiitos Tuska, festivaali oli jälleen sitä itseään, eli sekä nostalginen kurkistus menneeseen maailmaan, että piristävä tutustumiskeino uuteen ja mielenkiintoiseen musiikkiin. Ensi vuonna nähdään!

Teksti ja kuvat: Ville Kuitunen