26.06.2009
Popmusiikin kuunteleminen voi olla henkisesti vaarallista puuhaa. Erityisen uhkaavaksi viaton harrastus muuttuu silloin, kun korviin kantautuu jotakin sellaista, johon voi samastua poikkeuksellisen voimakkaasti. Minulle on käynyt kuten niin monelle muulle kohtalontoverilleni, Stephen Patrick Morrissey (s. 1959) vei olennaisen palan sielustani ollessani murrosiän kurimuksessa ja pelasti minut kuolettavasta arjesta taivaallisella pop-musiikilla. Sillä mitäpä muutakaan The Smithsin lyhyt, mutta innovatiivisuudessaan lyömätön levytysura olisi ollut kuin taivaallista? Morrissey ja Johnny Marr pelastivat popmusiikin tekemällä siitä uudelleen herkän lyyristä ja tarttuvan melodista, mutta myös intellektuaalista.
The Smithsin hajoamisen jälkeisenä syksynä vuonna 1987 äänitetty Viva Hate (1988) oli soolouran pelinavaus. Stephen Streetin tuottama ja Vini Reillyn monipolvisilla kitarakuvioilla höystetty albumi onnistui nostamaan Morrisseyn omin jaloin seisovaksi sooloartistiksi. Single- ja b-puoli kokooma Bona Drag (1990) ja harmillisen hengetön Kill Uncle (1991) jatkoivat soolouraa vaihtelevissa tunnelmissa. Kitaristilegenda Mick Ronsonin tuottama Your Arsenal (1992) nosti keskiöön rehvakkaan rock-hahmon, joka flirttaili onnistuneesti kitarapopin, glamrockin ja peräti rockabillyn parissa.
Vauxhall & I -levyn ilmestyessä alkukeväästä 1994 koki 35-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Morrissey levytysuransa olevan päätöksessään. Äänitysten aikana hän oli menettänyt kolme läheistä ystäväänsä lyhyen ajan sisään, Mick Ronsonin, managerina toimineen Nigel Thomasin sekä hovimusiikkivideo-ohjaajansa Tim Broadin. Kuolemantapausten johdattelemana albumi edeltäjiään melankolisemman, hauraan ja unenomaisen tunnelman.
Graham Greenen East Endin gangstereista kertovaan Kiveä kovempi -romaaniin viittaava avausraita Now My Heart is Full osoittaa jo albumin suunnan. Menetetystä menneisyydestä suruvoimansa imevä kappale vetoaa tunteisiin ja muuttuu kehittyessään myös salamyhkäiseksi, henkilökohtaisen onnen kuvaukseksi (“Tell all of my friends / I don´t have too many / Just some rain-coated lovers´ puny brothers”). Menneisyys on toinen maa, mutta se ei ole välttämättä taakka.
Vuoteen 1994 mennessä Morrisseyn säveltäjätovereiden Boz Boorerin ja Alain Whyten luovuus oli hioutunut huippuunsa. Boorerin neronleimauksina syntyivät niin albumin muistettavin singlehitti The More You Ignore Me, the Closer I Get kuin musertavassa dramaattisuudessaan upea päätösraita Speedway. Whyte osoitti olevansa mies paikallaan eritoten akustisen Why Don´t You Find Out for Yourselfin kuninkaallisessa katkeruudessa ja I Am Hated for Lovingin koukukkaan syleilevässä eteerisyydessä. Helmeilevää kitarapoppia ja akustista kaihoa yhdistelevän mestariteoksen tunnelmallisempaa puolta edustaa myös eroottissävyisen haikailun leimaama Spring-Heeled Jim, jolla Mozzerimme toteaa lakonisesti ”Oh, where did all the time go?".
Sanoitusten suhteen Morrissey oli vielä 1990-luvun alkupuolella lyömätön itsensä. ”I bear more grudges than lonely high court judges” on vaaniva, jopa profeetallinen kommentti ottaen huomioon, että kaksi vuotta myöhemmin alkoi pahamaineinen The Smiths-oikeudenkäynti. Tekstit ovat tulvillaan populaarikulttuurisia viitteitä ja oman mediakuvan tutkiskelua. Erityisen vahva kannanotto kuullaan Speedwayn jyrisevässä verbaaliudessa, jossa kuullaan säkeet ”All those Lies! Written Lies! Twisted Lies!”, kun taas tyyni Hold on to Your Friends muistuttaa ystävyyden ja kestävien ihmissuhteiden tärkeydestä. Morrisseyn tapauksessa emme tiedä, onko kyse viiltävästä ironiasta?
Parhaimmillaan Morrissey on aikamme suurenmoisin poplyyrikko ja runoilija, mutta myös kaipuun ja sydäntä särkevien pop-laulujen ylivertainen tulkki, joka ei paitsi tulkitse, vaan on täydellisesti lauluissaan läsnä. Steve Lillywhiten taidokkaasti ja pieteetillä tuottama Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.
Teksti: Otto Suuronen, kuva: www.myspace.com/morrissey
