10.06.2009
Keskiviikosta sunnuntaihin viisi yötöntä vuorokautta. Pimeissä sopukoissa suoritettua aikamatkaa, paikallaan saavutettua jetlagia. Kyseessä siis Sodankylän “Keskiyön Auringon” elokuvajuhlat, jotka järjestetään aina samaan aikaan kesällä kun aurinko ei suostu painua yöpuulle. Sijaintikin on melko otollinen. Vaikka Suomen paras elokuvajuhla vietetäänkin pääkaupungista mukavasti 944 km pohjoiseen, on se silti houkutellut lukuisan määrän elokuvan mestareita vuodesta toiseen.
Kirkkaina, valoa elokuvasalien pimeyteen tuoneina tekijävieraina olivat tänä vuonna muun muassa englantilainen John Boorman, iranilainen Samira Makhmalbaf ja nuorehko saksan-turkkilainen Fatih Akin, jonka turkkilaista musiikkikulttuuria käsittelevä Crossing The Bridge nähtiin jälleen kerran festivaalin ohjelmistossa. Idän ja lännen musiikkikulttuurien synteesiä tarkastelevasta dokumentista voi lukea oman arvionsa täältä.
Toinen perinteinen musiikkielokuva oli muutama vuosi takaperin ilmestyneen kohudokumentin, Tarnationin tekijän Jonathan Caouetten ja kumppaneiden ohjaama All Tomorrows Parties. Velvet Undergroundilta nimensä lainaava musiikkidokumentti tarkastelee samannimistä yhdysvaltalaista musiikkifestivaalia ja irrallisissa taltioinnissa vilahtaa esityksiä Portisheadilta, Patti Smithiltä, Iggy Popilta, Grindermanilta ja muilta alternativemaailman tähdiltä.
Dokumentti, tai kokoelma taltiointeja, on täysin rakenneton. Materiaali on pitkälti kasattu yleisön tuottamasta kuvamateriaalista eri yhtyeiden esiintymisistä eikä näiden tueksi ole mitään muuta mainittavaa. Katsoja joutuu itse ottamaan selvää mistä festivaalissa on kyse tai miten se eroaa muista festivaaleista, koska tekijät eivät itse seikkaa valaise. Hyvät esiintyjät ja leikkauksen loistava rytmitys kuitenkin paikkasivat puutteita.
Jälleen kerran erikoisohjelmistossa kimmelsi tuttuun tapaan elokuvakaraoke, jonka esilaulajana toimi tällä kertaa Sakari Kuosmanen. Suomalaisen musiikin ystävät pystyivät näkemään Jack Witikan ohjaamassa Suuri Sävelparaati -elokuvassa (1959), siloposkisena ja nuoren hehkeänä iskelmämaailman iggypopit ja pattismithit. Suomalaisen viihdemusiikin who´s who-katalogilta vaikuttavassa listassa esiintyivät muun muassa Laila Kinnunen, Eino Grön, Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja muut.
Perinteisemmän elokuvakaraokin parina oli ns. dialogi-karaoke. Elokuvana oli kulttimaineeseen noussut, Matti Ijäksen ohjaama Katsastus (1988), jossa Vesa Vierikko ja Sulevi Peltola tulkitsevat puhumattoman autoilijasuomen tuntoja. Myöhään yöllä esitetty elokuva sai ihmiset ja kovimmat fanit huutelemaan kiperän hauskoja repliikkejä, joten tunnelmasta ei ollut puutetta. Valitettavasti esityskopiona toimi täysin kelvoton VHS-kopiolta vaikuttava raakile, joka anasti hieman nautintoa. Todellisesta audiovisuaalisesta nautinnosta voidaankin sitten puhua mykkäelokuvien yhteydessä.
Traditioksi ja melkeinpä uskonnolliseksi kokemukseksi kasvaneet säestetyt mykkäelokuvaesitykset ovat aina olleet Sodankylän selkäranka ja se makein ydin. Nämä hunajaiset esitykset tarjoavat suurta nannaa kaikille aisteille. Kuulon ja näön ohella esitykset iskevät myös useimmiten nauruaistiin. Tänä vuonna pohjolan kaupunkiin oltiin saatu temaattisesti kaksi toisiaan tukevaa elokuvaa ja toinen niistä melkoinen merkkipaalu.
Charlie Chaplinin Kultakuume (Gold Rush, 1925) oli Sodankylän elokuvajuhlille merkkipaalu kahdesta syystä. Oulun Sinfonian saapuminen pohjolaan oli tähän mennessä suurin tuotanto ja samalla kyseessä oli ensimmäinen Chaplin -säestys festivaaleilla. Lisäksi Kultakuume esitettiin nyt ensi kertaa Suomessa niin kuin se on tarkoitettu. En tarkoita nyt pelkästään livesäestystä, vaan kopioon tehtyjä lisäyksiä. Neljäkymmentäluvulla elokuvalegenda nimittäin leikkasi elokuvastaan lyhennetyn version, mutta nyt alkuperäiseen ollaan palaamassa. Elokuvan musiikkina oli Chaplinin alkuperäinen elokuvamusiikki, mutta pidempään versioon musiikin oli sovittanut Timothy Brock, joka myös johti orkesteria.
Elokuva seuraa Chaplinin tunnetun kulkurihahmon selviytymistä Alaskan kylmyydessä suuren kultaryntäyksen aikaan. Elokuva on yksi filmilegendan rakastettavimmista ja se sisältääkin yllättävän monia tunnettuja kohtauksia, jotka elävät myös elokuvan ulkopuolista elämää. Elokuva kulkee absurdin kengän syömisen ja pullatanssin (Johnny Deppkin esitti rutiinin elokuvassa Benny & Joon) kautta legendaariseen talotasapainoitteluun, jossa kullankaivajat tasapainolevat jyrjänteen reunalla kiikkuvan mökin kanssa.
Ensiruuduista lähtien katsoin kuvien välkettä pala kurkussa. Olen kasvanut tuon elokuvan parissa, joten sen näkeminen isolta kankaalta Chaplinin huikeiden melodioiden säestämänä oli yllättävän liikuttavaa. Orkesteri säesti upealla tahdikkuudella ja erittäin perinteisesti, lisäten tehosteäänet ja rumpujen iskut niille kuuluville ruuduille. Suurin työ on jo sisälletty itse elokuvaan, joten orkesterin tehtävä oli vain antaa elokuvan elää. Näin myös tapahtui, koska valtaisien aplodien ja hurmiollisen tunnelman siivittämänä elokuva todellakin tuntui olevan elossa.
Seuraavana päivänä Peter von Bagh alusti tuttuun tapaan viikon toisen, pakkasteemaajalostavan elokuvan, mykkäelokuvan. Robert Flahertyn kiistelty dokumenttielokuva Nanook, Pakkasen Poika (Nanook of the North, 1922) vei jo Kultakuumeessa nähdyn tuiman viiman vieläkin pidemmälle tarkastellessaan eskimoiden elämää. Säestäjinä esityksessä toimivat nuoret suomalaiset huippumuusikot Johanna Juhola ja “Suomen Andrew Bird”, Pekka Kuusisto. Kuusisto toimi suurimmaksi osaksi viulun varressa, mutta mies vaikutti myös koskettimen, laulun ja vihellyksen saralla.
Elokuva on saanut kiistellyn maineen, koska Flaherty “ohjasi” ja lavasti dokumentissa nähtäviä kohtauksia. Yhtälailla kiisteltyä säestyskeinoa hyödynsivät myös Kuusisto ja Juhola kun parivaljakko lisäsi elokuvan gramofonikohtaukseen sinkkulistojen kätköistä löytynytttä dancea. Muu musiikki olikin sitten omaa tuotantoa.
Selkeät raamit oli soitossa havaittavissa, mutta enimmäkseen soitosta kuului vapaa ilmaisu ja improvisointi. Rajoja liikuteltiin ja jalkaa poljettiin. Duo sovitti arktiseen kylmyyteen argentiinalaista tangoa, dannyelfmanmaista valssia ja suomalaista kansanmusiikkia, mutta kaikki suurella ammattitaidoilla ja groovella tulkittuna.
Raivokkaiden aplodien jälkeen muusikot soittivat vielä yllättävän encoren, vaikka esityksessä olikin jo kaikki tarvittava.
Sunnuntai-iltana kilahti itselleni festivaalin kahdeskymmeneselokuva. Pitkä maratoni ei tuntunutkaan yhtä pahalta kuin aikaisemmin. Tuoleissa nuokkumista ja penkeissä pilkkimistä ei esiintynyt omalla kohdallani lainkaan. Viiden vuoden kävijäkokemus on siis kasvattanut kestävyyttä.
Teksti & Kuvat: Otto Kylmälä
