Kuningaspeijaiset

Rock’ n’ rollin kuningas on kuollut, niin sanotaan. Näinhän laulaa YUP -yhtye Yövieraat –levyllään. Onko herra Presley sitten todella siirtynyt maan poveen makaamaan, suunnitteleeko hän comebackiä kotonaan Saturnuksessa, vai oliko hän kenties keskuudessamme nauttimassa hyvistä bileistä? Sitä ei taida varmasti tietää kukaan, ei edes FBI. Oli miten oli, perjantai 16. elokuuta on kuitenkin se päivä, jolloin maailma menetti suurimman rock –idolinsa ikinä 25 vuotta takaperin. Elvis has left the building...for good this time. Mikäpä olisikaan parempi aihe iloisille musiikkipitoisille iltamille kuin kuninkaan muistelu? Tätä mieltä olivat ainakin järjestävät Mental Alaska, Club Limousine ja Marsu On Paras -organisaattorit. Paikalle oli buukattu aimo joukko mielenkiintoisia artisteja musiikkikenttämme eri laidoilta. Elviksen muisteleminen toimi hyvänä kokoavana teemana esiintyjille, joiden musiikista ei punaista lankaa olisikaan helppoa kutoa. Näin kommentoi bileiden syntyä eräs Marsun aktiiveista. Ja peijaisethan on loistava sana kuvaamaan illan meininkiä.

Alahuone on melkoisen sokkeloinen paikka ja kolmessa eri huoneessa tapahtuvat esitykset aiheuttivat aikamoista eksymistä ja pakkautumista pieniin tiloihin. Etenkin pienimmässä esiintymishuoneessa, jossa nautittiin mies ja kitara –tyyppisistä esityksistä, oli kirjaimellisesti käsinkosketeltavan tiivis tunnelma. Ja tämä on sitten hyvin lievä ilmaisu. Kyseisessä tilassa illan liveannin tarjoilun aloitti legendaarinen Sepi Kumpulainen, tuo yksinkertaisten, mutta hauskojen laulunluritusten mestarismies. Kuten Sepi itse musiikkiaan kommentoi, känen kappaleitaan ei pidä ottaa liian vakavasti, ainoastaan sananmukaisesti. Eli pilkettä silmäkulmassa löytyy. Miehen hauskat ja monipuoliset välispiikit sekä hullunkuriset sanoitukset muun muassa verkkarifetisisti Seposta pitivät yleisön hymyissä suin ja tiukasti Sepin otteessa.

Vaikka miehen omalaatuinen kitarointi kaulan yli –otteella on siitä yksinkertaisemmasta päästä, on mies oikeasti todella karismaattinen esiintyjä. Miehen tuoreempi parin vuoden takainen tuotanto, valitut lainat tyyliin Ei tippa tapa sekä ne vanhat hitit, joista mies muistetaan, vakuuttivat myös yleisön. Mä oon mahtava mies...

Mahtavista miehistä siirryttiin vuorostaan vessojen takana olevan huoneen takaiseen huoneeseen seuraamaan Avarus - ryhmää. Lavalla kuusi miekkosta, joista suurin osa selin yleisöön kuin Jim Morrison aikoinaan, ohjasi yleisön melkoiselle musiikilliselle tripille. Kaksilla rummuilla, kitaroilla, koskettimilla, bassolla ja epämääräisellä määrällä muita soittimia hypnotisoitettiin koko huone. Kevyellä tomppa ja haitsu –setillä aseistautunut rumpali äänteli jonkinasteista mantraa samanistiseen sävyyn, säestäen välillä matkaa myös nokkahuilulla. Hivenen Circle –henkisellä hypnotranssilla kiidettiin koko setin ajan ja voin sanoa, että aika olisi voinut rauhassa juosta vaikka tunteja ilman sen kulumisen huomiointia. Päätin kuitenkin ravistautua ulos Avaruksen lentävältä matolta, ennenkuin rumaa päätään nostava psykoosi iskisi. Aikamoista avaruuskiihdyttelyä.

Etiäpäin, vuorossa HomeSpunin kolmimiehinen poppoo. Tuollaista popahtavalla otteella soitettua rokkia poijat soitti, laulajan anti oli ainakin melko rauhallista. Minua poikien setti ei liiemmin lämmittänyt, ne pienet kiinnostusta nostavat elementit taisivat korviltani livahtaa kuulematta, esitys jäi hivenen mitäänsanomattomaksi. Illan hauskin yleisön osallistuminen keikalla nähtiin, kun eräskin neitokainen heitti pikkuhousuja lavaa kohti. Tarvittiin kuitenkin toinen yritys hiukkasen lähempää, ennenkuin tangat lätsähtivät hämmentyneen basistin kasvoille. Hörötin kyllä tapahtumasarjalle melkoisen lämpimästi, varsinkin kun tiesin heittäjän olevan kyseisen basistin oma sydänkäpynen. Heh!

No niin, kuten eräskin draamaopettaja aloitti puheensa luennoidessaan siitä, miksi no niin ei ole hyvä tapa aloittaa puhetta. Toinen niistä artisteista, jotka olivat persoonani Helsinkiin asti houkutellut, aloitteli omaa settiään. Kyseessä oli Sister Flon nokkamiehen Samaen soolokeikka tuossa samaisessa klaustrofobiasta kärsivien lempihuoneessa, missä Sepi oli jo settinsä soitellut.

Mies, kitara ja helvetin kauniita kappaleita, siinäpä se. Samae esitti niin yhtyeen tulevia biisejä kuin vanhempiakin, mutta osan suomeksi. Samoin juuri kokoomalevyn Talo, jonka pihalla pelto koonneen Jarno Alhon biisejä kuultiin, myös Krakatau tuolta kyseiseltä albumilta. Samae kutsui soittokarkeloihin myös Mikkoa ja Petriä bändistään, ja vaikka ahdasta olikin, niin täydennysjoukot toivat kivoja lisäelementtejä keikkaan. Illan ensimmäinen suora Elvis –lainakin kuultiin, kun Samae ja Petri vetäisivät oman versionsa Suspicious Mindsistä. Humisevan utuinen laulu akustisella kitaralla, herkkää ja kaunista kuin mikä. Miltei kyynel silmäkulmassa katselin, kun tiiviisti pakkautuneet ihmiset seurasivat esitystä hiljaa ja ihaillen. Parasta kuunneltavaa oman kullan kainalossa. Keikan edettyä loppufiilistelyihin kuultiin Chainsmokerin valitettavasti joutuneen perumaan illan aktinsa. Jos jotain pahaa, niin jotain hyvääkin: Saimme kuulla vielä Runboyrunin ja toisenkin biisin. Keikan jälkeen olo oli kuin parhaankin nyyhkyelokuvan jäljiltä. Ihana keikka, snif.

Herätystä herkistelystä saapui tarjoamaan juuri 8 Hours -pitkäsoiton julkaissut Echo Is Your Love. Energisen riehakkaalla otteella kieliä ja rumpuja runnova yhtye täydentää ilmaisunsa ujonoloisen neidon raiskatuilla lauluosuuksilla. Herkempiä hetkiä yhdistellään kitaramellakoihin, mättöä aavemaiseen melankoliaan. Vaikutteiden monipuolisuudesta kertonee jotakin myös kitaristin Iron Maiden -paita. Riehakas herätys olikin tarpeen, sillä vielä oli kaksi showta jäljellä.

Taas siirryttiin peräkammariin, jossa Black Audion bändin jätkien performanssi oli alkamassa. Rakas Alahuoneen yleisö, let’s move! Vesan taikoma elektro vahvistettuna Antin bluesahtavalla kitaralla antoi sen rytmin, jonka tahtiin armoitettu showmies Ville lähti bileitä ohjaamaan. Mies oli lavalla parhaassa vedossaan eli kuin sähköshokkeja saava tikku-ukko konsanaan ja houkutti yleisönkin vastaamaan rytmin kutsuun. Ja tänään yleisökin oli sadalla menossa mukana, ainakin salin etuosassa, jossa oli varsin hikinen fiilis. Keikka kiihtyi loppua kohti, huippukohtina tuore sinkkulohkaisu Louisiana, aina poliittisesti ajankohtainen, ihanasti nykivä Kalashnikov sekä loppuhuipennukseksi heitetty Elvis Calling. Myös Audion versiona kuultu ZZ Topin Sleeping Bag oli huikea, mitähän partaveikot mahtaisivat olla asiasta mieltä? LOUI-SI-AAA-NA!

Hyvät naiset ja herrat! Illan viimeinen esiintyjä on: TV-Resistori! Kuten yhtye itse itseään mainostaa, persoonallista ja tyylikästä lo-fi-vinopop-soundia moninaisilla mausteilla. Kahdet koskettimet sekä rumpubassokitara –kvintetti soitti melko groovisti ja kovaa! Solisti kirosi viimeistä soittovuoroaan, kun aina tulee tankattua liikaa ja sen sitten soitossa kuulee. Jengi alkoi olla jo väsymyksen puolella bändimaratonin jäljiltä. Itseltäni varsinkin Audio oli vienyt enimmät mehut, joten ihan tyytyväisenä siirryin kotikatsomoiden puolelle. Kyllä olisi Kuningas itsekin näissä mukavan maanläheisissä kemuissa viihtynyt. Tunnelma oli...no aivan, kuin peijaisissa konsanaan.

Ilkka Valpasvuo