01.10.2001
Tampere-Talo / Tampere
Dave Lindholm aloitti illan soittaen täydelle salille tuttuun tapaan pelkän kitaransa säestyksellä, tehden vaikutuksen kokonaisvaltaisen rikkaalla soitollaan ja luonnollisuudellaan. Materiaalin ollessa mietiskelevän rauhaisaa säästyi kuunteluenergiaa varmaankin tehokkaasti tulevalle jätille, mielenkiintoisinta olikin juuri se kontrasti ja yhtäkkinen tunnelman muutos kun Jethro Tull viimein pääsi lavalle. Ehkäpä siksi pieni odotteluhetki näiden kahden välillä oli paikallaan, sillä missään nimessä en sanoisi Daven niinkään lämmitelleen yleisöä, vaan enemmän pistävän miettimään syntyjä syviä; onko se sitten positiivista vai negatiivistä, ennen energistä ja ajoittain jopa hurjaa Tull-kokemusta riippuukin sitten täysin kuuntelijasta. Dave oli loistava, mutta mahdollisesti tilanteessa olisi voinut toimia tehokkaampikin paketti.
Tullin esiintymisessä ja soittotavassa paistoi se rutiininomaisuus, mikä pakostakin tuollaisella veteraaniorkesterilla tulee vastaan, jopa silloinkin kun seassa on tuoreempia jäseniä. Tuntui silti vahvasti siltä, että äärimmäisen kiitollinen yleisö oli moisen valmis antamaan anteeksi, sillä bändi pakostakin luo hiukan epätodellisen tilanteen varmaankin myös niille jotka ovat jo useampaan kertaan nähneet Tullin livenä. Ajoittain mutkikkaankin musiikin täsmällinen yhteensoittaminen ja melkein käsinkosketeltavissa oleva soittajien välinen musiikillinen intuitio mykistää ihailevalle kuuntelulle. Niinä harvoina hetkinä kun sain silmäni irti Ianin lavakäyttäytymisestä, saatoin havaita yleisön istuvan hiljaisen rauhallisesti penkeissään ja vasta loppuajalla muutama eläimellinen huuto ylsi mestari Andersonin korvaan, luoden aiheen kaverille tyypilliseen ironiseen sanailuun. Siihen sisältyi mm. seuraavanlainen vapaasti käännetty kommentti: “Viitaten terroristijupakkaan totean että kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan hyviä, mutta monet niitä harjoittavat ihmiset valitettavasti eivät.”
Koska etupäässä olen suuntautunut kuuntelemaan Tullin 70-luvun tuotantoa jäin toki välillä kaipaamaan alkuperäisempiä sovituksia, mutta jälleen kerran sorrun anteeksiantoon: kuka hullu jaksaa vetää vuosikymmen toisensa jälkeen samalla sovituksella samoja biisejä, hyvähän se tällaisen natiaisen on kuunnella 70-luvun musiikkia omalle korvalle uutena. Kun tuli Thick As A Brickin vuoro, pojat vetivätkin sitten sen melkein kuin suoraan levyltä, toki karsien osia ajan säästämiseksi. Uudenlaisista sovitustavoista mieleisin oli New Day Yesterdayn syntikkablues-versio, jossa oli havaittavissa mielenkiintoisen sensuelleja sointuratkaisuja. Varsin kivoja yllätyksiä, varsinkin kun tuo niin tyypillinen blues-kuvio on jo kuoliaaksi koluttu. Mitä tulee surullisen kuuluisaan spekulointiin Ian Andersonin äänestä, vanha satakieli suoriutui verraten tyydyttävästi: alussa sointi oli varsin upea, mutta hiipui luonnollisesti loppua kohden. Tosin ei missään suhteessa häiritsevästi silloinkaan. Tai sitten kyseistä asiaa tuli kytättyä tavallista tarkemmin. Soundipolitiikassa oli omaan makuuni ehkä hiukan liikaa korostettu keskikorkeita, ajattelivat varmaan että “Oh, but The Glorious Flute must be heard, fuck the bassist!”
Poistuin salista tyytyväisin mielin ja jalat vielä vähemmän maassa kuin mitä normaalistikaan- tuttua ja turvallista laatu-musiikkia, mutta kaukana tylsästä. Hyväksyn täysin senkin seikan että alkuperäisimmät bändissä vaikuttajat väistämättä vanhenevat ja pelaavat musiikillisesti enemmän varman päälle. Kellareissa on kehittymässä loistavia nuorempia vuosikertoja, jotka ovat ottaneet oppia näistä vanhoista ja viisaista, saldo siitä tulee näkyviin ennen pitkää.
Teksti: Anna Czaplicki
