Pienet – Kesäkuu 2009
Anchors & Planets
Helsinkiläisnelikko Anchors & Planets soittaa eläväisen säröistä ja mukavan menevää, mutta myös haikeasti mollissa kaartavaa alternative/indierockia oikein miellyttävällä otteella. Laulussa on komea kaari, koskettimet värjäävät kokonaisuutta hienosti ja kappaleissa on mukavasti koukkua ja väräjävää toivon tunnetta. Vaikka soundipaletti on hienosti tasapainossa, ei se kuitenkaan ole mitenkään kauhean omaperäinen. Siksi biisikynään tarvitaan sitäkin enemmän ideoita jotta erotutaan edukseen. Onneksi A&P:ltä löytyy ainakin tämän nelibiisisen perusteella potentiaalia massasta nousemiseen. Näillä(kin) sävellyksillä bändi nousee katsauksen mielenkiintoisimpien nimien kärkeen.
Ilkka Valpasvuo
Chainsaw Ellie: Promo 2009
Keski-Suomesta ponnistava positiivis-henkistä rock´n´rollia tempova
Chainsaw Ellie pistelee vähintään kelvollisesti. Juurevan eläväinen särökaahaus osaa myös hengittää ja iloinen tekemisen meininki paistaa soundin ohella myös solisti
Suvi Karjulan melodisessa laulussa. Vaikka kokonaisuuden valoisa ilme tuo väkisinkin touhuun hiukan katurokin glitteriä, niin se Chainsaw Ellien tapauksessa maistuu silti rehelliseltä ja aidolta nuoruuden kuorrutteelta eikä miltään väkisin haetulta rokkikajaali-haara-poseeraukselta. Musiikki ennen muuta.
Hyvin nelikko siis soittaa, mutta entäs se biisikynä? Saatteessaan
AC/DC:n,
The Darknessin ja
Peer Güntin suuntaan kumartava yhtye ehkä hiukan vielä hakee sitä ”omaa ilmettä”, vaikka hyvä naissolisti jo yksistään tekee paljon. Kyllä
Stroken ja
Hero Of The Dayn kaltaisissa sävellyksissä on joka tapauksessa myös melkoisen hyvin imua. Hyvä meininki on kuitenkin se tämän näytteen antama paras kiteytys, toivottavasti tätä bändiä kuulee lisää sekä lätyllä että livenä.
Ilkka Valpasvuo
Clark Kent Job: Your Own Creation
Clark Kent Job on
Mikko Logrénin yhden miehen yhtye, vaikka se ei miltään soolo-projektilta kuulostakaan. Jyräävällä säröllä riffittelevä, tummalla kaarella kaartava ja metallisesti tuima kokonaisuus kaartaa milloin vaanivalla laululla, milloin taas taitutaan aina ärjy-ruoskintaan asti. Raskasta ja raivokasta ilmettä tasapainotetaan leijailevalla kaarella ja jopa hypnoottisesti junnaavalla pohdiskelevammalla ilmeellä. Rakennetaan hallitusti.
Jossakin raskaamman alternativen ja metallin välimaastoissa liikuskellaan eikä Your Own Creation kuulosta hetkeäkään siltä että siitä uupuisi soittajia. Mikko on onnistunut mainiosti luomaan yksinään raskaan ja moni-ilmeisen bändisoundin, mutta kyllähän sitä saa jos jaksaa värkätä. Todellinen tee-se-itse-mies on myös nauhoittanut, miksannut ja masteroinut lättynsä, joten näkemys on johdonmukaisesti yhden ihmisen pään sisältä. Ja se näkemys on toimiva ja tasapainossa. Biiseissä on ideaa ja koukkua ihan kiitettävästi. Toivottavasti tästä kuullaan jatkossa lisää.
Ilkka Valpasvuo
Clayskin: Day Of Silence
Raskaahkoa rockia veivaava nelikko
Clayskin Turun suunnalta lähestyy tällä kerta kolmebiisisellä julkaisulla. Kykenemättä vertaamaan tätä yhtyeen aiempiin tuotoksiin, olen yllättänyt touhun pätevyydestä. Biisit ovat toimivia ja radioystävällisen tarttuvia sooloineen kaikkineen.
Sami Koskisella on todella vahva ääni,
One Minute Alone tarjoaa mielenkiintoista kitaratyöskentelyä ja
Pride taas komeasti kolisevaa rummuttelua. Taitoa riittää sekä biisinteon että soiton saralla, eikä tätä julkaisua ainakaan voi ammattitaidon puutteesta syyttää. Kuitenkin jotain tuntuu uupuvan: biisit kuulostavat turhan tutuilta. Kuuntelemiseen pakottava omaperäisyys on tällä kertaa ikävä kyllä jäänyt studion ulkopuolelle.
Jani Ekblom
Dead Poets Society
Uudeltamaalta ponnistava, heleän vaihtoehtorockin ja tummemman powerpopin maailmoista ammentava
Dead Poets Society pistelee kelvon kolmen biisin kokonaisuuden tarjolle. Ensimmäinen raita
As Long As… lähtee tymäkästi rullaamaan tiukassa rokkihaaralla, muttei mitenkään liian täyteen ahdetusti. Tummia kulmia tuetaan kuulailla kosketinkaarilla, vaikka pohjimmainen totuus onkin särökitara ja tymäkkä rytmipaahto. DPS osaa onneksi myös jättää tilaa hempeämmille väliosille, tosin komeasti kasvavalla
For Realilla käytetty laulun taittuminen alkaa nykyjään olla jo hiukan liiankin käytetty elementti. Rullaavuus ja irtonaisuus ovat joka tapauksessa yhtyeen selkeitä vahvuuksia. Taitavia soittajia. Pianovetoinen slovari
Everything´s Out Of Its Place todistaa yhtyeen taitavuutta myös riisutumman ja iisimmän ilmeen parissa. Hienoja sävyjä ja tarttuvan hymyilevä kertsi. Hyvä!
Ilkka Valpasvuo
Force: Night Train
Popin ja rockin välimaastoissa liikutaan ja mollivoittoisen avarasti kaarretaan hämeenlinnalaisen musiikkiprojekti Forcen neljän biisin näytteellä. Sanoista vastaavan
Petri Forssin ja säveltäjä
Kari Kuparin luoman musiikin soittavat ja tulkitsevat paikalliset muusikot, joista laulaja-basisti
Aleksi Aromaan kuulas laulu nostaa mieleen yhtymäkohtia kotimaan vaikuttavimpiin pop-kultakurkkuhin kuuluvaan
Janne Laurilaan. Naislaulusta vastaa
Elina Hautakoski korkealta ja kirkkaasti. ”Bändin” täydentävät kitaristi
Antti Paranko ja rumpali
Lauri Malin, joka myös äänitykset on hoitanut. Seesteisesti kaartavan säröpopin ohella englanninkielinen musiikki tarjoilee jazzahtavaa bossanova-maustetta (
Emotional Bond) ja näppäilevämpää ilmettä (
We Were Alive ja
When A Day Doesn´t Feel Like A Day). Kyllä kaksikko osaa biisejä tehdä ja ihan hienosti niitä tulkitaan, joten ehkäpä tämän näytteen varassa herroille saadaan uusia yhteistyökumppaneita.
Ilkka Valpasvuo
Hittegods: You Reap What You Sow
Kasarihenkistä raskasta rockia jostain
Neil Youngin ja
CCR:n epäpyhästä välimaastosta soittava
Hittegods jylhistelee jälleen neljän biisin verran. Jyräävän riffin ja tymäkän pohjavirran päällä kitaristi
Mikko Lähdeojan mahtipontinen laulu väreilee hyvin.
Peer Güntin ja
Los Bastardos Finlandesin kanssa työskennellyt
Olli Kykkänen on ollut toimiva valinta yhtyeen minilevyn äänittäjän ja tuottajan pallille – yhtyeen soundissa kaikaava hiukan rauhallisemmin kaartava ilme sopii kokonaisuuteen oikein hyvin ja soundipaletti on kaikin puolin sopiva Hittegodsin kaartavaan rock-maailmaan. Ei ne balladitkaan välttämättä ole huono asia, jos niihin saadaan
Live And Learnin kaltaista kieltämätöntä koukukkuutta.
On yhtyeen totuus silti edelleen enemmän siellä vauhdikkaammalla puolella ja hyvä niin. Mahtiballadit kun helposti kääntyvät puiseviksi suuremmissa määrin ja Hittegodsin kulmikkaan jyhkeään (jopa äijämäiseen) olemukseen sopii rullaava rock-potku paremmin kuin liian siirappinen ujellus. Sen verran tosikkomaista tahkoamista You Reap What You Sow edelleen pitää sisällään, että oikeastaan vain liike pitää sitä hengissä. Ja biisikynä joka alkaa entistä vahvemmin olla löytymässä. Toki kokonaisuus on edelleen aika yksi-ilmeinen ja tasapaksu, mutta biiseissä on sellaista jykevää riffi-tarttuvuutta ja laulullisia koukkuja jotka vetoavat jopa meikäläisen kaltaiseen indie-hörhöön.
Ilkka Valpasvuo
Kakaokamkami: EP
Jozik
Pääkaupunkiseutulainen
Kakaokamkami soittaa melkoisen haasteellista instrumentaalimusiikkia. Venäläis-juurinen nelikko liikkuu jossain post rockin, noisen ja elektronisen musiikin maailmoissa luovasti surffaillen, kiivaasti ja jopa punkahtavan päällekäyvästi. Vaikka MySpace-sivuilla tarjottu ”kuulostaa samalta kuin” –määrittely ”
Mogwai meets
Beach Boys” lähinnä hymyilyttää, niin on touhussa kieltämättä jotain samaa kuin ensin mainitussa. Beach Boysia en kyllä kovin herkästi tavoita. Kotimaisen instrumentaali post rockin kruunaamattomiin kuninkaisiin
Magyar Posseen verrattuna Kakaokamkami on huomattavasti rauhattomampi, äkkijyrkempi ja noisempi. Toki esim. äkkiväärän rauhallinen avausraita
Muza osaa myös kasvattaa pikkuhiljaa, mutta sellainen vinous ja minä-hetkenä-tahansa-käsistä-karkaamisen henki on läsnä koko ajan. Mikä voi toki olla sekä positiivinen että negatiivinen piirre.
Fat Surferin päällekäyvempi ja vinorockimpi ote toimii silti omaan korvaan paremmin. Mielenkiintoinen uusi nimi.
Ilkka Valpasvuo
Kurouma
Jyväskyläläinen nelikko
Kurouma soittaa aika pohdiskellen särösykkivää, mutta silti päällekäyvän lanaavaa vaihtoehtometallia melkoisen progressiivisilla kurotteluilla. Riffit ovat siellä ytimessä ja pohjavire on tasaisen jyhkeä ja synkeä. Laulajan (tai karjujan) anti vaihtelee taustalle jätetystä toteamisesta karkeaan ärjynään, soitto poukkoilee tummilla aalloilla tuiman säröisesti. Biiseistä lyhin lähentelee kuutta ja puolta minuuttia, joten mutkia ehtii matkan aikana tulla vastaan. Kaikesta kiemurastaan huolimatta homma etenee aika suoraviivaisesti eikä paljoa välissä tarjoile sen kummempia hengittäviä väliosia. Siitä se mielikuva lanaamisesta varmaan nouseekin. Vaikka metallinen trippi on ihan perusteltu ja toimivakin kaava, niin ehkä hiukan jonkinlaista vastapainoisuutta kaipaisi synkeään askeleeseen. Oman näkemyksensä kanssa melkoisen taitava nelikko joka tapauksessa.
Ilkka Valpasvuo
Milk
Helsinkiläinen trio
Milk liikkuu rosoisen ja päällekäyvän alternative rockin parissa huutaen ja bassolla nytkyttäen, osaten myös jättää soittoon vaaniskelevia rauhallisempia kasvatuksia. Lauluruoskan käyttö toimii hyvin särömätkeessä ja soitossa on mukavaa polveilua. Hypnoottinen tumma vaanivuus leijuu oikeastaan koko ajan siellä taustalla, johon antaa hyvää vastapainoa miltei
Rage Against The Machinen henkeä hetkittäin tavoitteleva rouhea pomputus-kiukkuisuus. Toisaalta taas äkkivääryys nostaa mieleen mm.
Funin. Tai varhaisemman
Candy Canen… Hetkittäin monisyinen polveilevuus kuulostaa hiukan keskeneräisen hakevalta, mutta mieluummin niin kuin yksitotista lanaamista naama irvessä.
Ilkka Valpasvuo
Nitroforce 9: I´ve Got Some
Etelä-Pohjanmaalla vuosituhannen vaihteessa perustettu, nykyään helsinkiläinen
Nitroforce 9 on lähestynyt Desibeli.netiä jo aiemmin yhdellä lyhyemmällä julkaisulla. Tuolloin paahtava hard rock oli totuus ja hiukan enemmän persoonaa kaipailtiin. Tällä kertaa kolmen biisin näyte päätyi osaksi kevyempien pienten katsausta, vaikkakin soittopuolella ollaan menty eteenpäin. Tiukassa haarassa rullaava ja mikkitelinettä pyörittelevä rokkikukkoilu toimii aiempaa sulavammin ja touhussa on hyvä juoksutus. Siltikään Nitrot eivät edelleen nouse esiin alan valtavasta tarjonnasta, vaikka rouhea rokkikaari on toimivaa, laulu karheine äänteineen ja taipuvine mutkineen tippuu oikein hyvin ja soitossa osataan antaa tilaa myös hengitykselle. Uusi rumpali on tuonut mukanaan hyvää groovea ja uusi laulaja toimii kokonaisuudessa erinomaisesti. Eli seuraava askel on viedä biisikynää eteenpäin, pohjakaava alkaa olla jo iskussa. Hyvä.
Ilkka Valpasvuo
Wedding Crashers
Äänestä ja Vimmasta nousee yleensä mielenkiintoisia tulokkaita ja sellainen on myös kyseisen bändikatselmuksen voittanut pääkaupunkiseutulainen poprock-trio
Wedding Crashers. Huuli yhtyeellä ainakin tuntuu olevan sopivasti poskessa, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Puolassa asti muodostumassa käynyt, nykyään jo vokaalien ääntämistäkin oppinut kolmikko pistelee useammassa kohtaa aika akustispainotteista poppia, johon napataan sävyjä hyvin luovasti. Säröinen kepeä voimapoppi on myös yksi iso osa totuutta. Melodioiden ja harmonioiden päälle ymmärretään myös vaikka niitä välillä vedetäänkin läskiksi.
Soitossa turhia viilaamaton ilme toimii, laulun kohdalla englanninääntämyksen lievä töksähtely hiukan jää korviin. Leikkisynalta kuulostavat kikkailut sun muut vastaavat persoonalliset härpäkkeet maustavat keitosta hyvin.
The Three Musketenorsin trubaduuri-makustelu hymyilyttää. Ennen kaikkea biiseissä on kuitenkin ideaa ja kivasti koukkua, joilla WC varmasti on jo ne useammat bändikisatkin voittanut.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6266
