30.05.2009
Barcelona/Espanja
Primaveran lauantain keikkatarjonta alkoi muista päivistä poiketen Barcelonan itäisessä osassa sijaitsevassa Parc Joan Miróssa. Festivaaleihin liittyneessä ilmaistapahtumassa esiintyivät Ponytail, jonka kiero punkpohjainen altsurock oli vakuuttavan kuuloista. Palmujen katveessa kaikuneet kiekumiset ja riffittelyt muuttuivat joksikin ihan muuksi tuosta noin vaan. Yhtye voisi olla jonkun Deerhoofin hieman jälkeenjäänyt ja äkkipikainen velipuoli, ja poninhännät olisi todella mielellään nähnyt hieman toisessa ympäristössä. Varsinainen syy puistoon menemiselle oli kuitenkin Bowerbirds, jonka torstainen festivaaliesiintyminen jäi aikataulullisista syistä näkemättä. Yhtyeen paikoitellen todella hieno viimevuotinen esikoislevy, etenkin siltä löytyvä In Our Talons, lupasivat paljon. Yhtyeen viileä ja etnishenkinen uusiofolk istuikin yllättävän hyvin hiostavan kuumaan päivään, vaikka melko monet setissä soineet uudet biisit jättivät hieman vähemmän odottavan fiiliksen seuraavasta levystä. Ja kun kerran puistossa oltiin, tuli paikalle jäätyä vielä Crystal Stiltsiä ihmettelemään uudemman kerran. Setti toimi kuten festivaaleillakin, vaikka ympäristö eri olikin.
Festivaalialueelle päästyä tuli aloitettua Shearwaterin seurassa. Yhtyeen sielukas ja todella kauniin synkkävireinen folkpohjainen rock yllätti erinomaisuudellaan. Okkervil Riveristä tutun Jonathan Meiburgin rauhallisempia biisejä varten perustama yhtye soi kuulaan herkästi, ja olin yllättänyt siitä, kuinka hänen levyllä huomiotaherättävän raastava äänensä toimi melkein paremmin lavalla. Ehdottomasti yksi festivaalien kauneimpia esityksiä.
Shearwaterin jälkeen ja Neil Youngia odotellessa tuli seurattua hetken verran The Jayhawksia, jonka leppoisa mutta hieman etäiseksi jäänyt americana sopi kyllä hyvin illan tunnelmiin. En tunne yhtyeen tekemisiä kovin tarkasti, mutta hyväntuulinen soitto ja mainioilta kuulostaneet biisit eivät olleet lainkaan hassumpia maisemia ja ihmisiä ihmetellessä. Keikan aikana tuli erikseen pohdittua seikkaa, joka näkyi kaikilla keikoilla: vaikka festarien tarjonta oli kohtuullisen kirjava, osasi suuri osa yleisöstä melkein kaikkien biisien sanat. Juureva Jayhawks vaihtui hieman kireämpiin tunnelmiin, kun ATP-lavalla villisti esiintynyt Th´ Faith Healers aloitti settiään. Tämäkin vähemmälle huomiolle jäänyt bändi vakuutti siinä määrin junnauksellaan, että ilmeisesti täytyy tutustua lähemmin.
Brittien jälkeen siirryttiin odottamaan Kanadan lahjaa maailmalle, ja odottaa Neil Youngia saikin. Alunperin ilmoitetun kahden ja puolen tunnin setti kutistui melkein tunnilla, kun soitto alkoi puolisen tuntia myöhässä ja loppuikin liian ajoissa. Paikalle oli kerääntynyt suurin yleisö siihen asti festareilla, mihin vaikutti sekin ettei samaan aikaan soittanut oikein kukaan. Viimevuotinen Helsingin keikka tarjosi sen verran loistavia biisivalintoja, että etukäteen ajateltuna oli aivan sama mitä herra Barcelonassa soittaisi.
Eräs vanhempi herrasmies ounasteli perjantaiyönä setin koostuvan ärjyimmästä mahdollisesta meteli-Youngista mutta toisin kävi. Reilu puolitoista tuntia pelkkiä hittejä aina toisena kuullusta Hey Hey, My My (Into The Black):sta viimeisenä varsinaiseen settiin kuuluneeseen Rockin´ In The Free Worldiin asti. Ei voinut valittaa, vaikka olisi ollut mielenkiintoista kuulla taas No Hidden Pathin kaltaista venyttelyä. No, tunnelma oli silti loistava. Harvoin on tullut itsekään riekuttua niin hurmoksessa, ja vaikka toiveet olivat hieman erilaisia, on miehen uralle mahtunut niin paljon loistavia biisejä ettei nytkään soinut kaikki mitä olisi voinut toivoa. Kuitenkin, Pocahontas, Cortez The Killer, Cinnamon Girl, Old Man, Unknown Legend, Everybody This Is Nowhere ja niin edespäin ryydittivät illan loistavaksi kavalkadiksi ehkä maailman parasta musiikkia. Ja täydensihän setti mukavasti viime Helsingin keikan mahdollisia aukkoja. Vaikka ikää alkaa kertyä, on Young edelleen hienossa vedossa, eikä hänenkaltaistaan yksinkertaisesti ole toista.
Youngin jälkeen oli hieman vaikea orientoitua mihinkään todella innostuneesti. Deerhunter soitti mainion setin mutta sen olisi ehkä nähnyt mieluummin klubilla. Metelikäs soittonsa toimi kuitenkin hyvin noinkin ja riehaannutti yleisöä kiitettävällä tavalla. Suuri harmin aihe oli, kun Gang Gang Dance ja Sonic Youth esiintyivät samanaikaisesti, mutta ongelmakin ratkesi kun Youthista vielä neljän biisin jälkeen oli jäänyt melko vaisu kuva. En tiedä, mielentila oli varmasti väärä, koska moni oli eri mieltä, jotkut sentään samaakin. Gang Gang Dancen elektroninen noise sen sijaan toimi hienosti, ja melko hyvät hipat he aikaan saivatkin. Tämäkin olisi toki varmasti ollut miellyttävämpi sisätiloissa.
Youngin aikaansaaman kliimaksin ja festariväsymyksen taltuttamana oli hyvä lähteä viimeisen kerran kohti hotellia. Kokonaisuutena juhlat olivat onnistunut, ja ehdottomasti hintansa arvoiset. Festareille tullee palattua, koska loistavien esiintyjien lisäksi järjestelyistä jäi lähinnä kiitettävän mainio kuva, siitäkin huolimatta että ravintola-alueelta meni lauantaina sähköt ja olut loppui. Valomerkki katalonialaiseen tapaan.
Voit palata perjantaihin tästä.
Teksti ja kuvat: Jani Ekblom
