29.05.2009
Tavastia/Helsinki
Edellisen illan lämmittelysession jälkeen päästiin perjantaina kunnon funkin, soulin ja jazzin kimppuun. Illan seremoniamestarina toimi Njassa ja paketin avasi Huba.
Huban solistina joecockermaisesta heilunnasta ja tulkinnasta vastasi Tuomas Kaila. Miehen ääni oli rohiseva ja kelpo. Tulkintaankin upposi hikeä ja rinnasta kiinnipitämistä, mutta jotenkin sähköiskujen ampuminen kehoni läpi jäi yhtyeeltä puolitiehen.
Ensimmäisen esiintyjän paikka on tietysti aina se pahin. Kuten Njassa totesi alkujuonnossaan, että ei se ole norsunkaan aamuisin helppo saada tonni lihaa liikkeelle. Miten siis liikuttaa kokonainen festivaali hikiseen tilaan jo alkumetreillä?
Poppoon musiikki ei missään nimessä ollut huonosti soitettua saatikka epämiellyttävää. Koko touhusta vain välittyi eräänlainen Blues Brothers –revyy henki: hyvä bändi soittamassa hyviä covereita, ei muuta. Yhtye soitti muun muassa kovat klassikot kuten Family Affair ja Across the 110th Street, joten yhtyeen omat biisit jäivät ymmärrettävästi näiden järkäleiden varjoon.
Semifinalin lavan alkulämmittelystä vastasi jazz-yhtye Kingpin. Tila on kuitenkin jo niin pieni, niin tilan lämmitteleminen kävi erittäin nopeasti. Tietysti asiaa auttoi, että nuoren polven muusikot soittivat taidokkaasti. Setissä kuultiin pääosin yhtyeen ja sen pianistin säveltämiä kappaleita kuten 7th Sign, Simba ja Times Up. Solisteina toimivat pianisti, trumpetisti ja fonisti kun taas basso ja rummut pysyivät visusti komppaamisen karsinassa. Muuten keikka meni muitta mutkitta sujuvasti, paitsi että trumpetistin mikrofoniliitokset paukahtelivat ajoittain hieman harmillisesti.
Perjantain ulkolainen esiintyjä ei ollut vallannut illan viimeistä soittopaikkaa, vaan esiintyikin jo seuraavana Tavastian puolella.
Bonobo eli DJ Simon Green eikä mikään karvainen paviaani kuin mitä miehen alias oikeasti tarkoittaa, oli levylautasien sijaa tuonut Helsinkiin kunnollisen livebändin. Poikkeuksellisesti miehellä ei ollutkaan mukana Belleruche -yhtyeessäkin vaikuttavaa Kathrin deBoeria. Pettymys oli pienoinen, sillä deBoerin korvannut laulajatar sai huolet unohtumaan nopeasti. Solistina oli upea ääninen laulajatar, jonka nimi kuitenkin onnistui pakenemaan korviltani. Osasyynä saattoi olla Greenin tukeva cockney–aksentti.
Basson takaa orkesteria johtanut Green tyytyi vaatimattomasti jakamaan lavan kanssamuusikoidensa kanssa. Yhtye soitti mukavaa ja chilliä funkjazzia. Ajoittain hommaa maustettiin heleillä kilistimillä ja koskettimilla. Mielikuvat liikkuivat jossain funkjazzin ja Sigur Rosin välimaastossa.
Encoren ajaksi yhtye yltyi jamittelemaan kunnolla ja loppua kohden fonisti ja rumpali harhautuivat hetkelliseen freejazzbattleen ennen kuin porukka poistui kulisseihin. Kovasti Njassa olisi halunnut saada porukan takaisin lavalle kolmannen kerran, muta johdolla oli tiukka aikataulu.
Seuraavana vuorossa oli Antti Hynnisen eli Auteur Jazzin Aphorisms -levyn julkaisukeikka. Mukana porukassa oli nuori ja kaunis ääninen Sara Sayed, joka myös lauloi ja sanoitti kaksi kappaletta levyllä. Nämä kaksi kappaletta kuultiin peräperään kun Sayed littyi hetkellisesti kokoonpanoon mukaan. Kill You Alive ja toimivat molemmat erittäin hyvin neidon loistavan äänenkäytön ansiosta. Sayed sai kappaleisiin herkkää ja kipeää tunnelatausta, mutta myös oikein kunnon keuhkojen pohjilta revittyä tuskaa.
Sayedin poistuttua porukka yltyi pelkkään svengiin. Omalla ep:llään julkaistu Two Jaguars in Warsaw potkaisi bilevaiheen käyntiin. Eräänlainen huippukohta oli kun Hynninen ja Joakim Berghäll revittelivät kahdella baritonifonilla. Bändi soitti taitavasti uuden levyn biisejä yhteen, mutta Hynnisen juonnoista ei oikein tahtonut tulla mitään kun mies oli repeämässä innostuksestaan. Jo edellisenä päivänä todistettu virne oli nyt varmasti leveimmillään kun levy oli saatu ulos ja bändi svengasi kuin hirvi. Vielä ennen kun bändi svengasi itsensä ulos, kuultiin viimeisenä biisinä Who Struck John. Yksi illan huippukohdista!
Toinen kotimainen huippukohta koettiin Tavastian puolella kun Miss Saana and The Missionaries pisti soulpuuta pesään ja lämmitteli melkoisia liekkejä. Loistava ääninen Miss Saana piiskasi yhtyettään punaviinin voimalla niin että toinen korvarengaskin irtosi rytäkässä. Taustayhtyeenä Saanalla oli kaksitoistahenkinen voimakone ja Neito itse oli joukon kolmastoista linkki. Pahasta onnesta ei voida kuitenkaan puhua, kun tällä kertaa se kolmastoista oli se vahvin. Puolessa välissä ryhmä kuitenkin lisääntyi entisestään.
Last Nightin piti toimia tunnelmallisena välipalana jytärytkyttimien välissä, mutta itseäni ainakin hämäsi kappaleen aikana lavan takaosaan ilmestyneet neljä viulistia ja heidän hirveä säätäminen. Onneksi säätäminen rauhoittui nopeasti ja pystyi keskittymään taas musiikkiin.
Illan pahimmat häiriötekijät olivat kuitenkin festivaalin työntekijät. Lavan edessä heiluvat kameraihmiset konttailivat lavalla ja hiippailivat melkein laulajan hameen alle. Kääpiöhevarin näköisen kuvaajan taas pystyi näkemään lauantaina pleksi kiinni nojaamassa kameraansa.
Heitä pahempi häiriötekijä oli kuitenkin kahdelle kankaalle mautonta visuaalisontaa heijastanut Kangastus. Heidän hoitamansa visuaalit olivat kymmenenvuotta takaperin jäänyttä kamaa ja moneen otteeseen täydellisiä riitasointuja tunnelman kanssa. Funk-poljento ei nimittäin kaipaa tuekseen koppakuoriaisia scifi-laasereilla peitettynä eikä avaruudessa leijailevien delfiinien katseleminen ole mielestäni ollut hyvän maun rajoissa pitkään aikaan.
Näistä huolimatta Miss Saana ja lähetyssaarnaajat lopettelivat illan kunniakkaasti. Harmittavaa vain oli myöhäinen aloitusaika, sillä vaikka tunnelma oli kova niin ihmisiä ei niin hirveästi enää näkynyt.
Palaa torstain lämmittelyyn tai lue miten homma viimeisteltiin lauantaina.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
