Funky Elephant –torstai

Murrosikään ehtynyt Funky Elephant –funkfestivaali juhli tänä vuonna 15-vuoden taivaltaan. Kolmipäiväisen kaupunkifestivaalin aloitti Mbarin terassilla järjestetty ilmaiskonsertti. Viereisen Kampin edustalla desibelitasoista kilpaili Funkyn kanssa Antti Tuisku ja kumppanit NRJ:n omassa ilmaiskonsertissaan. Onneksi festivaalien ylitarjonnasta ja ilmaiskonserteista pursuavassa Suomessa sopu sijaa antaa. Tämä mielessä, Funkyt saatiin erittäin hyvin käyntiin, vaikkei aivan ensimmäisestä artistista lähtien.

Illan aloitti aamuhämärän sessiot, joka kuitenkin esiintyi harmaampaakin harmaassa ilmassa. Tämän vuotisen demokilpailun voittanut Dawn Sessions julisti melkein heti alkuun että kyseessä on yhtyeen ensimmäinen keikka. Valitettavasti se olisi tullut sanomattakin selväksi. Se mitä tässä konttilavalla kuultiin ja nähtiin, olisi voinut jäädä kokematta.

Yhtyeessä ei ollut yhtään mitään pitämisen arvoista. Kenenkään lavakarisma tai soittotaito ei toiminut niin että se olisi kompensoinut yleisökontaktin puutetta. Biisit tuntuivat muutenkin melko laiskoilta eikä sanoista saanut mitään selvää. Onneksi seuraavat esiintyjät saivat allekirjoittaneen pysymään paikalla pidempään.

Ensimmäiseksi lavalle kiipesi Felix Zenger, joka loksautti jälleen kerran leuat auki niiltä jotka eivät miestä olleet aikaisemmin kuulleet. Ja myös meiltä, jotka jo luulimme tietävämme mihin nuori mies kykenee. Hän aloitti taidonnäytteensä ottamalla uhrikseen illan juontajan kun Soppamies sai pikakurssin beatboxinging alkeisiin. Soppamiehellä taas oli valitettavasti sopat nautittuna ja tuiskeessa on vaikea olla luova. Se kuului myös miehen välispiikeistä.

Zengerin kanssa duon muodosti Petteri Sariola, joka on päivittänyt trubaduuriperinteen vankasti 2000-luvulle yhdistelemällä esitykseensä stand-upia ja luottaen vain omaan säestykseensä. Miehen kyky näpäytellä kitarastaan niin melodia- kuin bassokulutkin samalla kun hän paukuttaa kaikukoppaan bassorumpua, on todella näkemisen arvoista. Yhdessä Zengerin kanssa hän muodostaa halvan, ammattitaitoisen ja nerokkaan suomalaisen vientituoteen.

Melko pian lavalla kapusi myös Tommy Lindgren ja meno sen kuin paisui. Miehen riimittelyssä kuultiin sekä Don Johnsson Big Bandin riimejä että viittausta Flight of The Conchordsiin. Jälkimmäinen tosin hieman alkuperäistään synkemmässä kontekstissa. Triosta pistettiin vieläkin enemmän tulta kamiinaan kun lavan etuosaan hypähtelivät Flo-Mo Crewn breikkaajat. Heidän taustalleen Sariola veti funk-komppia, Zenger looppasi suutaan ja Lindgren toimi tirehtöörinä. Erittäin hyvä!

Illan päätti melko käsittämätön poppoo. Gabro & Frank and the Irrationals soitti nimensä mukaisesti melko irrationaalisesti lajista toiseen poukkoilevaa tavaraa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään Estradaspheren kaltainen skitsofreniapyrähdys, vaan kappaleisiin oli vain haettu lainoja ja vaikutteita kiitettävän monista lähteistä.

Yhdessä ensimmäisistä kappaleista mielikuviksi nousi, että jos Mooses olisikin ollut musta ganstaräppäri, niin tältä hänen erämaakaravaaninsa olisi kuulostanut. Yhtyeen johtohahmo oli melko löysä ja väsynyt, joten suurin huomio keskittyi itse muusikoihin. Melkoisen karvamopin alla häärinyt rumpali veivasi tulisia fillejä samalla kun kitaristi, basisti ja kosketinsoittaja komppasivat. Ajoittain saksofonin varressa ollut Antti Hynninen väläytteli innostunutta ketunvirnettään.

Bändi pystyi loistavasti lämmittelemään kylmän ja kolean sään plussan puolelle kiihkeällä ja energisellä musiikkipastissillaan, josta oli erittäin hyvä jatkaa seuraavana päivänä Tavastialle.

Siirry tästä suoraan seuraavaan päivään tai katso kuka päätti festivaalin lauantaina.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä