02.06.2009
Jim Morrison, Janis Joplin, Nick Drake, Kurt Cobain ja - kyllä vain - Elliott Smith. Halusi tai ei, tarkastellaan ainakin mainittuja artisteja enemmän tai vähemmän heidän traagisten kohtaloidensa kautta. Nirvanan In Uteroa kuunnellaan usein kuin silkkaa laulumuotoista itsemurhaviestiä. Joplin kirkuu nykykuulijalle kosmista kuolemantuskaa, liskokuningas kiemurtelee lavalla jo luovuttanut katse silmissään. Taiteilijan ennenaikainen kuolema luo tämän töiden tarkasteluun putkimaisen mallin. Moniulotteinenkin katalogi uhkaa kaventua oireluetteloksi, poistumisen prologiksi. Tätä kaavaa vastaan on taisteltava. Töiden on pystyttävä puhumaan puolestaan ilman menetyksen luomaa sädekehää.
Yhdysvaltain Nebraskan osavaltiossa 6.8.1969 syntynyt Steven Paul Smith - taiteilijanimellä Elliott tunnettu - kuoli lokakuussa 2003 kahden rintaan kohdistuneen veitseniskun aiheuttamiin vammoihin. Kyseessä oli todennäköisesti itsemurha, vaikkakin täyttä varmuutta asiasta tuskin koskaan tullaan saamaan. Klassisen kärsimystarinan ainekset ovat helposti kasassa, mutta nyt aion puhua myytin sijaan musiikista. Käsittelyyni olen valinnut Smithin kolmannen studioalbumin Either/Or, jolla hän nähdäkseni täydellisimmin osoittaa mitä singer-songwriter -konseptin avulla voi saada aikaan.
Soolodebyytillään Roman Candle (1994) ja sen eponyymilla seuraajalla Elliott Smith (1995) Smith ilmaisee itseään varsin pelkistettyyn lofi-folk -tyyliin. Vaikka etenkin pitkäsoitoista jälkimmäisellä kappaleet saavat jo hiukan lisäsävyjä, merkitsee vuonna 1997 julkaistu Either/Or suurta edistysaskelta Smithin kokonaistaiteen kannalta. Nähtävissä on vastaavaa innovatiivisen vapautumisen ja alkuperäisen vision yhdistymistä, mitä esimerkiksi Radioheadin OK Computer, The Beatlesin Revolver ja Eelsin Electro-Shock Blues edustavat kyseisten yhtyeiden tuotannoissa. On noustu uudelle tasolle.
Either/Or on nimetty tanskalaista esieksistentialistifilosofi Søren Kierkegaardia seuraten. Kierkegaard tarkoittaa joko/tai -asettelullaan yksilön valintaa esteettisen ja eettisen elämänasenteen välillä. Smith ei käy kyseistä kamppailua kovinkaan suorasanaisesti, eikä missään vaiheessa pyri Kierkegaardin tapaan antamaan elämänohjeita. Ongelmallisuutta ja epätoivoisen vääristyneitä henkilökuvia Either/Or sen sijaan on täynnä.
Smith laulaa runsaasti yksikön toisessa persoonassa. Hän puhuttelee SINUA, joka esimerkiksi suhisevan intensiivisessä Alamedassa saa suorastaan kuulla kunniansa. Myös selvimmin ohjelmallista samantekevyyttä liputtava The Ballad of Big Nothing on sävyltään painostava. Syytökset huipentuvat kappaleeseen Pictures of Me, jossa ruoditaan kanssaelävien raadollisuutta kuin Bob Dylanin Idiot Windissa ikään. Smithin vihasta tekee erityisen katalaa sen äärimmäisen kaunis musiikillinen paketointi. Jotain hyvin tyhjentävää on tavassa, jolla hän runsaiden melodiakudosten keskellä tiivistää: Everybody´s dying just to get the disease.
Edellä mainituissa kappaleissa albumin soundi kasvaa suurimmilleen perinteisten bändisoitinten ja urkujen avulla. Smith vastaa kaikista laulu- ja soittosuorituksista itse, mikä esimerkiksi jämäkän rumpaloinnin ja paikoin grungahtavan kitararäimeen kohdalla panee ihmettelemään miehen monipuolisuutta. Vaihtelevat sovitukset luovat albumille yksinkertaista, mutta toimivaa dynamiikkaa. Esimerkiksi pakahduttavan herkkä Between the Bars saa lisäpontta sijainnistaan kahden vauhdikkaamman vedon välissä. Toisaalta kyseessä on kappalenumeroista riippumatta ehkä Smithin uran kaunein rakkauslaulu, uhkaava ja sametinpehmeä kudos, ohi alle kahdessa minuutissa.
Elliott Smithin synkkyys saa tehonsa traagisesta optimismista. Either/Or pyrkii näkemään hyvää ja pysyttelemään edes osan ajasta auringossa. Päätöskappale Say Yes toimii tästä malliesimerkkinä. Tällä kertaa viitataan Friedrich Nietzscheen, tuohon nihilistien väärin ymmärtämään runoilija-filosofiin, joka kehotti sanomaan elämälle sen kaikessa kauheudessakin ”kyllä”. Duurissa keinuva kappale kuvaa eräänlaista valaistunutta krapula-aamua, jonka hajanaisuudessa kertoja ymmärtää rakastavansa maailmaa. Smith väläyttää loppumetreillä jopa hiukan humoristista suhteellisuudentajuaan: I´m damaged bad at best.
Vuosi 1997 muodostui monella tapaa käänteentekeväksi Smithin uran kannalta. Gus Van Santin menestyselokuvaan Good Will Hunting sävelletty Miss Misery toi laulajalle Oscar-ehdokkuuden - voitto tosin meni Titanic-tunnarille My Heart Will Go On. Julkisuus vauhditti myös Either/Orin myyntiä, ja pian allekirjoitettiinkin jo levytyssopimukset entistä levy-yhtiötä Kill Rock Starsia suuremman DreamWorks Recordsin kanssa. Smithin seuraavat pitkäsoitot XO (1998) ja Figure 8 (2000) ovat kiistatta hienoja kokonaisuuksia ja todistavat edelleen hänen pettämätöntä melodiantajuaan. Jotain olennaista Either/Orin intiimiydestä on kuitenkin menetetty, eikä pelkästään tuotannollisen jäljen paranemisen myötä.
Nähdäkseni vuodet 1996 ja -97 edustavat Smithin taiteen todellista kulta-aikaa. Tätä todistavat myös postuumisti vuonna 2007 julkaistulle New Moon -harvinaisuuskokoelmalle tuolta edistykselliseltä jaksolta valitut ylijäämäkappaleet. Kyseistä ansiokasta pakettia suosittelenkin lisäherkuksi kaikille Either/Oriin rakastuneille.
Antti Hurskainen
