23.05.2009
Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water löytyi vuonna 1984 vanhempien levyhyllystä Led Zeppelinin ja Black Sabbathin välistä, ja pieni poika erehtyi eräänä aurinkoisena aamupäivänä laittamaan levyn soimaan. Erehtyi siksi, että odotti kuulevansa jotain yhtä räväkkää kuin Black Dog tai jotain yhtä coolia kuin Supernaut – metsään meni ja kovaa. Levyltä paljastui pehmoilevaa lauleskelua, juuri sellaista kuin kannessa pälyilevän mikrofonitukkaisen Art Garfunkelin kuvittelisi tekevän. Ensishokin jälkeen levyn soundi alkoi miellyttää, etenkin sävellykset olivat kauniita ja tottakai useampikin biisi oli tuttu radiosta. Ennen pitkää lyhyt tuttavuus Simon & Garfunkelin maailmaan kuitenkin päättyi, Kiss ja W.A.S.P. kurkkivat jo nurkan takana. Elämäni oli muuttumassa pysyvästi.
Bridge Over Troubled Water tuli esiin jälleen vuosia myöhemmin, kun eräs hyvä ystäväni jankutti opiskeluaikoina kyllästymiseen asti Paul Simonin musiikista. Kävi hyvin selväksi, että kaverilla oli fanisuhde tähän itselleni vain lapsuuden hämäryyteen kuuluvaan hahmoon, mikä oli mielestäni vähintäänkin kummallista. Itse syyllistyin samaan (itse asiassa vielä pahempaan) kaverituputukseen Kissin kohdalla, eikä siinä tietenkään ollut minusta mitään ihmeellistä. Sen verran kuitenkin kiinnostuin, että hankin Bridge Over Troubled Waterin uudelleen kuunteluun. Levy oli hyvä, mutten tässä vaiheessa vielä ymmärtänyt, ettei artisti Paul Simonilla ja duo Simon & Garfunkelilla ollut käytännössä mitään tekemistä toistensa kanssa. Suhtauduin Paul Simoniin kuten ennenkin, piittaamattomuudella ja ylenkatseella.
Aikaa kului ja vettä virtasi Summanjoessa, kunnes sattumalta törmäsin levymessuilla Paul Simonin vuoden 1986 Graceland-levyyn. Keskustelut ystäväni kanssa muistuivat mieleeni, ja päätin ottaa pienen riskin ja sijoittaa elämäni viisaimmat viisi euroa Gracelandiin. Kävelin kotiin kassillinen levyjä mukanani, kuten usein levymessujen jälkeen on tapana. Tyytyväisenä messujen antiin laitoin Gracelandin soittimeen, ja silmäni aukesivat. Kaiuttimista tulvi uskomattoman hyväntuulista musiikkia, ihokarvat nostattavaa afrikkalaissoundia sekä ehkä parasta koskaan kuulemaani stemmalaulua. Olin innoissani, ettei syvästi inhoamaani Kasevaa enää tarvitsisi ottaa esiin täydellisistä lauluharmonioista puhuttaessa – Paul Simon oli yllättänyt minut täysin aseettomana. Koska olen soitinmasturbaattori, huomioni kiinnittyi ilman muuta myös levyn muusikoiden korkeaan taitotasoon. Etenkin basistin kuviot olivat hämmentäviä, tunsin kuinka miehen groove murensi itsetuntoni ja huomasin nolona kuinka eksyksissä olinkaan ollut!
Paul Simon siirtyi soolouralle pian Simon & Garfunkelin lopetettua toimintansa vuonna 1970. Mies teki muutamia huippulevyjä kuten soolodebyyttinsä Paul Simon sekä Still Crazy After All These Years, kunnes ura kääntyi laskusuhdanteeseen. Monikaan ei ollut enää kiinnostunut Paul Simonin tekemisistä, kunnes Graceland tuli ja räjäytti pankin vuonna 1986. Levy on äänitetty Etelä-Afrikassa aikana, jolloin valkoinen apartheid-ylivalta oli vielä voimissaan. Simon sai osakseen paljon jeesustelevaa kritiikkiä länsimaisten moraalinvartijoiden suunnalta, joiden näkemyksen mukaan Gracelandin äänittäminen avoimen rasistista politiikkaa harjoittavassa maassa ei kunnioittanut apartheidia vastustavaa kulttuuriboikottia. Tämä oli tietenkin täyttä potaskaa, sillä mikä olisikaan tehokkaampi keino osoittaa sympatiaa ja tukea alkuperäisväestölle, kuin ottaa heidät ja kulttuurinsa mukaan massiivisille markkinoille tähtäävään musiikkiproduktioon, ja osoittaa että musta musiikki elää ja voi hyvin sortotoimenpiteistä huolimatta? Jälkikäteen Paul Simon on tietenkin saanut synninpäästön, eikä suuri yleisö onneksi lähtenyt kaksinaamaiseen ja tietämättömään lynkkaukseen mukaan. Graceland ylsi Billboardin albumilistalla sijalle 3, ja Paul Simon sai kunnian pokata teoksestaan parhaan albumin Grammyn. Vakuuttava 14 miljoonan levyn myyntilukema kertoo myös omaa kieltään siitä, miten merkittävä tapaus Graceland on populaarimusiikin historiassa.
Albumin nimikappale Graceland on Paul Simonin itsensä mukaan miehen uran paras sävellys. Biisi on kieltämättä upea, vaikkakin sanoitukseltaan vähintäänkin omituinen kertomus matkasta Elviksen tarunhohtoiseen maailmaan. Suurin hitti Gracelandilla lienee kuitenkin You Can Call Me Al, josta Simon teki myös ällistyttävän hauskan videon yhdessä Chevy Chasen kanssa. Biisissä soittaa bassoa Bakithi Kumalo, joka hiljentää yhä soitinnatsit ympäri maailman. Kaiken kaikkiaan levy on nerokas yhdistelmä ”maailmanmusiikkia” ja länsimaista pop-perinnettä, pääpainon ollessa luonnollisesti afrikkalaissävytteisessä groovessa ja satumaisen kauniissa stemmalaulussa. Levyllä ei ole yhtään edes heikohkoa kappaletta, mikä on rehellisesti sanoen poikkeuksellista 1980-luvulla äänitetyn pop-musiikin parissa. Olkoonkin että levy on leimallisesti 80-lukulainen, sen soundimaailma on kestänyt ajan hammasta jopa yllättävän hyvin. Tämä oli aikaa ennen Pro Toolsia ja tietokonesuodatusta, ja levyn orgaanisen luonnollinen henki on lähes käsin kosketeltava.
Miksi halusin kirjoittaa juuri tästä levystä? Syy on yksinkertainen: Graceland on viimeisin merkkipaalu oman musiikillisen maailmankatsomukseni evoluutiossa. Musiikki on minulle kaikki kaikessa, on ollut oikeastaan siitä asti kun 6-vuotiaana tutustuin Hendrixiin, Zeppeliniin ja Uriah Heepiin. Sen sijaan en ole aina ollut niin avarakatseinen musiikin suhteen kuin nykyään toivoisin olevani. Musiikkimieltymysteni kehitys on tapahtunut portaittain, ensimmäisen askeleen ollessa jo mainittujen 60-70 -lukujen klassikoiden avittama. Toista askelta siivittivät Kiss, W.A.S.P., Iron Maiden ja Twisted Sister, kuten useimmilla pikkupojilla 80-luvun puolivälissä. Suhtauduin näihin bändeihin suurella hartaudella 90-luvun alkuun asti, jolloin kolmas askel vei tajuntani thrashin maailmaan, Megadeth, Metallica, Slayer, Sepultura ja muut tuolloin kovat bändit edustivat minulle täyttymystä, enkä uskonut kaipaavani muutosta enää koskaan.
Tällainen ehdottomuus osoittautui tietenkin typeryydeksi, ja seuraavan askeleeni otin kuullessani Faith No Morea ja ymmärtäessäni, että rock-musiikki itsessään on niin hieno asia, ettei turhia raja-aitoja kannata rakentaa. Ne sortuvat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, joko siksi, että oma vastaanottavuus muuttuu, tai vaihtoehtoisesti jonkin uuden bändin marssiessa esiin. Tässä kuplassa elinkin sitten lähes kolmikymppiseksi, tajuamatta olevani edelleen itse rakentamieni rock-uskottavuutta keinotekoisesti ylläpitävien paperiseinien vanki. Paul Simon ja Graceland olivat kuin merellinen tuulahdus raikasta ilmaa kesähelteisessä kaupungissa. Hoksasin varsin nopeasti, ettei musiikkiin kannata koskaan suhtautua itsestäänselvyytenä. Ei ole vain hyvää rock-musiikkia vastassaan ”jotain muuta”, jonka pariin ajautuminen olisi jonkinlainen myönnytys valtavirralle tai rahvaanomaiselle viihteelle. On vain hyvää musiikkia ja ihminen, joka ei vielä ole löytänyt sitä. Olenkin joitakin vuosia sitten luvannut itselleni, että aina kun huomaan suhtautuvani itselleni tuntemattomaan artistiin ylimielisesti, palautan Gracelandin mieleeni. Se toimikoon eräänlaisena anteeksipyyntönä maailmalle.
En minä silti Kasevaa sulata vieläkään.
Teksti: Ville Kuitunen, kuvat: www.paulsimon.com
