Jyrock - perjantai

Samalla kun Jyväskylän alakaupungilla juhlittiin vielä hämmentävän suureellisesti Matti Nykäsen johdolla paikallisen jääkiekkojoukkueen menestystä, polkaistiin Ilokivessä käyntiin festarikausi 2009. Jyrockin kattaus koostui perinteiseen tapaan takuuvarmoista indiesuosikeista, vielä tuntemattomista nousevista nimistä, sekä muutamista ulkomaisista vieraista. Tänä vuonna oli apurahan turvin panostettu etenkin venäläisiin osaajiin. Desibeli.netin Antti Hurskainen (AH) ja Ilkka Valpasvuo (IV) surffasivat Ilokiven kerroksissa kaksi päivää hyvällä sykkeellä.

Aikaisen ajankohdan ja edellä mainitun JYP-juhlan vuoksi vain muutama ihminen oli etsiytynyt yläkertaan seuraamaan festarin avausaktina toiminutta Äänijännitettä. Sääli sinänsä, sillä hoikkien poikien trio esiintyi ehdottomasti edukseen. Analogilaitteiston pörinät, sopivan kiivas syke, sekä vilpitön lavahabitus muodostivat erittäin toimivan kokonaisuuden. Kiitosta on annettava etenkin upeasta bassosoundista, sekä lehmänkellon säälimättömästä mäiskinnästä. Yleisö sai kapuloiden säleistä osansa. Yhtye oli ehdottomasti elementissään veivatessaan intensiivisiä instrumentaaliosuuksiaan, kun taas laulupuoli tuntui toimivan hiukan heikommin. Joka tapauksessa innostava startti festivaalille. (AH)

Alakerran korkannut ”intensiivistä, kokeellista paahtoa ja paatosta” tarjoillut Kap Kap oli puolestaan festariperjantain suurimpia pettymyksiä. Yhtyeen kasvomaalauksissa esittämä trippi-paahto ei tarjoillut oikein minkäänlaista iskevää elementtiä ja kävi tasaisine junnauksineen lähinnä ärsyttämään. Varsinkin Äänijännitteen koukuttavan elektro-ilmeen jälkeen, josta nousi jotenkin mieleen sopiva työnjatkaja vaikkapa Larry And The Lefthandedille.

Yläkerran lavan vallannut The Wrecking Queens puolestaan valloitti jo pelkällä rehellisellä rock-ilmeellään. Erityisen toimivaa puolta oli solisti Nöpsyn kantava laulu – diggaan siitä kun naispuoleinen rokkibändin laulaja antaa äänen tulla ns. munaskuista asti ja täydellä höyryllä. Muutenkin homma toimi hyvin tällä Vaskivuoren lukiosta lähteneeltä nelikolla. Rokkihaara on vakavailmeinen muttei tosikko ja hyvä boogie oli kyllä ihan käytännössäkin kuultavissa eikä vain mikään ilmaan heitetty lupaus. Illan nätein basisti. (IV)

Terassilavan kaasulämmittimiin olisi vielä alkuillasta toivonut hieman lisää tehoa. Ihmismassasta ei nimittäin vielä Kim Curlyn aloitellessa ollut lämmikkeeksi. Koleuden lisäksi Curlyn herkkä folk kärsi äänentoiston vaimeudesta. Sisätiloista kantautunut sähköisempi meno oli ajoittain peittää trubaduuriesityksen kokonaan alleen. Mies itsekin vitsaili, että täällä saatte kuulla kaksi esitystä samalla kertaa. Aran oloinen Curly toi mieleen baarijakkaralla istuessaan blondatun version Tim Buckleysta. Kappalemateriaali ei kuitenkaan onnistunut vangitsemaan kuulijaansa, etenkin kun pelkistettyjen laulujen tekstit tahtoivat vähän väliä hukkua meluun. Springsteen-laina I´m On Fire oli kaikesta huolimatta onnistunut valinta. (AH)

Festarin yksi odotetuimmista esiintyjistä oli erittäin hyvää palautetta muilta Suomen keikoiltaan kerännyt, kolmen kuvankauniin neidon johtama Twiggy Frostbite. Elin Lindforsin höyhenenpehmeä ääni on tullut tutuksi mm. The Deer Tracksin annista, mutta nyt se vasta todella pääsi oikeuksiinsa. Annakarin Berglundin koskettimilla, Emma Sjöbergin hienovaraisella bassolla ja miespuolisen avustajajoukon lyömillä ja kitaroilla kaartaen maalaava unelias pulverilumisade veti mainiosti mukaansa kiireettömään huojuntaansa. Päättelin että kuulostaa varmasti levyllä vielä paremmalta ja paikan päältä lunastamani lätyn perusteella tottahan se oli.

Keikkakin toimi, mutta alkusäätö verotti kyllä hiukan luontevaa heittäytymistä trippiin. Twiggy joutui nimittäin tekemään koko soundcheckinsä vasta siinä vaiheessa kun heidän keikkansa olisi pitänyt jo alkaa. Ja kun säätöä ei saatu mitenkään piiloon edes verhon taakse tai jotain, niin kärsivällisyyttä koeteltiin niin lavalla kuin yleisön keskuudessakin. Omalla keikallaan pieni säätö ei olisi tuntunut missään, mutta kun kerran festareilla ollaan, jossa ennestään on aivan turhan tiukka aikataulu, niin... Homman olisi kuitannut ”tällaista sattuu”-kohautuksella, mikäli samana iltana ei olisi joutunut todistamaan samaa säätöä Reginan keikalla. Muutenkin Jyrockista jäi valitettavasti mieleen useampi aikataulullinen säätö. Niistä enemmän jatkossa. (IV)

Curlyn jälkeen terassilavan valloitti Muuan mies -duo, jota oli saapunut seuramaan jo huomattavasti enemmän yleisöäkin. Kaksikko käynnisti esityksensä ilmapiiriin sopineella bluesilla Kaljalasi, jonka perään hanuroitu Tyhjyydestä tullaan sai terassin teltan väen jo yhteislaulutuulelle. Tiiviisti aikataulutetussa Jyrockissa joutuu kuitenkin usein tekemään vaikeita ratkaisuja toistensa päälle limittyvien keikkojen vuoksi. Lyhyen harkinnan tuloksena siirryin terassilta sisätiloihin, jossa Plain Ride oli jo täydessä vauhdissa. Janne Westerlundin luotsaama kokoonpano pakenee nähdäkseni useimpia määritteitä. Countryn, bluesin, folkrockin ja maalailevan psykedelian elementtejä nämä viileät miehet ainakin sekoittelevat musiikissaan, eivätkä Jolly Jumpers tai 22-Pistepirkko ytimekkyydessään ole kaukaa haettuja verrokkeja. Jyrockin lavalla Plain Riden juurevuus korostui entisestään. Yhtyeen esiintymisestä huokui itsevarmuutta ja selvää innostusta uunituoreeseen materiaaliin. Luulen, että muutama pitkäsoitto meni yläkerran kioskista kaupaksi. (AH)

Terassin meiningin nosti kattoon vielä Posteljoona yhdessä Pahan Nuutin kanssa. Reggae-räpäytys toimi hyvin, jengi osallistui hienosti ja tunnelma oli rennon irtonainen. Jyrockin perinteinen esittäjäjako vakavanaamaisen taiteellisesti korkealentoisiin ja sisäsiisteihin esityksiin ja rennompiin kieli poskessa mutta koukukkaasti –rykäyksiin konkretisoitui tässä kohtaa iltaa vielä siihen että rennommat rytmit esitettiin pihalla. Tiedä sitten häiritsikö lähellä nollaa värissyt lämpötila mitenkään soittovälineiden vireisiin – ainakaan se ei missään muodossa tuntunut vaikuttavan terassin menoon. Mä oon Nakuna. (IV)

Puoliltaöin alakerrassa aloittanut Aavikko sai aikaan oikein kunnon diskon. Festarijärjestäjälle siilinjärveläislähtöisen kolmikon buukkaaminen on varma tapa nostattaa tunnelma ainakin kerran viikonlopussa kattoon. Resepti on yhtyettä tunteville umpituttu: tukeva beat ja kekseliäät kosketinmelodiakuljettelut yhdistettyinä pelkistettyyn lavaesiintymiseen. Kaiken kruununa pyörivät seinällä vielä perhanan tyylikkäät taustavideot. Vaikka Aavikko livetilanteessa toimiikin kuin indieväen tanssipatoutumia purkamaan lähetetty iskuryhmä, löytyy bilemenon taustalta myös paljon musiikillisia nyansseja niitä etsiville. Onhan jo pelkkä Tomi Leppäsen rumpalointi näkemisen ja kuulemisen arvoista toimintaa. (AH)

Samoin sitä on kyllä toisen Tomin eli Kososen naamanvääntely… Venäläistä Cheese Peoplea tuli seurattua hiukan puolella silmällä, mutta kyllähän Olya Chubarovan laulun kuorruttama menevä kokeellinen elektrodisko-pop tai jotain toimi ihan kelvollisesti. Kyllä se silti skandinaavi-esiintyjien joukossa jäi hiukan kuriositeetin asemaan. Ehdottoman mielenkiintoinen tapaus toki, j-rock-vaikutteineen kaikkineen. Tuntui ettei päässyt Ilokiven yläkerrassa ihan samanlaiseen hyvään hurmokseen kuin mitä esimerkiksi Myspace-sivunsa näytteillä.

Reginalla siis sama säätö kuin aiemmin Twiggyllä mutta päästinhän sitä viimein liikkeelle. Iisan ja Mikkojen trio (ei sentään Mikkosten…) pisteli odotetun kaltaisesti tyylikästä tanssipoppia elektronisilla sävyillä ja vaihtelevilla mausteilla. Tuokiokuvaukset pistivät kansaa kyllä hyvin liikkeelle mutta itseä ne eivät ”liikuttaneet” oikein suuntaan tai toiseen. Tiedä sitten mistä johtuu, mutta viimeisimmällä levyillään Regina on minun korvissani kadottanut sellaisen herkän ”söpöyden” millä se valloitti. Toki yhtye on sekä soitannollisesti että Iisan laulussa vahvistunut, mutta kun ei irtoa niin sitten ei irtoa. Täytyy silti myöntää että intiaani-huutojen ja samba-rumpujen käyttö ovat oikein mainioita elementtejä ”metropoli-maisemamaalauksen” sävyttämiseen.

Ihan tappiin asti ei Jyrock tainnut perjantaina vielä myydä, mutta siinä kymmenen yhdentoista pintaan väkeä alkoi kyllä olla melkoisen ruuhkaisasti. Liikkuminen Ilokivessä yksine portaineen on aina hiukan sitä ja tätä ja nopeisiin siirtymisiin lavalta toiselle ei kannata liikaa luottaa sitten kun sitä väkeä alkaa olla. Eli anteeksipyyntö kaikille keitä jyräsin sadan kilon massallani. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen Jyrock-päivä piti sisällään löytöjä, takuuvarmoja suosikkeja ja portaissa ramppaamista. Eli ihan sitä tuttua Jyrock-meininkiä. (IV)

Tästä suoraan Ilokiven lauantaihin.

Teksti: Antti Hurskainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo