31.03.2009
Mikään ei voita sitä harvinaista hetkeä, kun kuuntelet ensi kertaa levyä ja tiedät välittömästi löytäneesi todellisen kultakimpaleen. Kuinka monta sellaista levyä olen elämässäni ostanut, joista olen näin heti ensi istumalta tiennyt, että nyt osuttiin todelliseen kultasuoneen? Kymmenen – ehkä kaksikymmentä? Ei ainakaan tuota enempää. Maj Karman Kauniiden Kuvien keväällä 2000 julkaisema Ääri kuuluu tuohon pieneen ryhmään, joka on vaikuttanut musiikilliseen makuuni poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla. Mutta ennen loppua mennään alkuun ja kerrataan läpi tämän erityisen äänitteen historiaa.
Aikoinaan vuonna 1992 Maij´ Karman Kauniit Kuvat -nimisenä perustettu, Maj Karman Kauniina Kuvina vuosia vaikuttanut ja tätä nykyä Maj Karmana tunnettu orkesteri oli kahdeksan vuotta syntymänsä jälkeen musiikillisen murroksen kynnyksellä. Kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt Kaakao edusti vielä raskasta heavyn ja hc:n makuista paahtoa, jossa nyanssit korvattiin pitkälti rujommalla voimalla. Harjavallasta kotoisin olevien mekkaloitsijoiden asiat olivat kuitenkin muuttumassa peruuttamattomasti. Puolitoista vuotta Äären jälkeen julkaistu Rautaneito tulisi flirttailemaan jopa pehmoisen popin kanssa, mutta ennen tätä outoa kumarrusta valtavirran puoleen yhtye osui ensimmäisen kerran kultasuoneen. Ääripäiden välille sijoittuva Ääri näet löysi ja sitoi ensi kertaa yhteen ne ainekset, joista on myöhemmin rakentunut Maj Karman tunnusomainen soundi.
Albumin avaavassa Valaiden laulussa tuo soundi kristalloitui ensi kertaa. Tässä kappaleessa Häiriön Piirisen vaaniva riffikitara, Herra Ylpön pistävät lyriikat, sekä rytmiryhmän (V.V.V. – basso ja J. Savolainen - rummut) peruspaloista rakentama nerous iskevät vielä vajaa kymmenen vuotta myöhemmin vastustamattomalla voimallaan. Mikäli historian kirjoihin kaivataan joskus esimerkkiä vuosituhannen vaihteen murroksesta suomalaisen rockin saralla, kävisi tämä biisi esimerkistä. Rakentumalla rohkeasti peruspilareidensa ympärille kappale pitää sisällään kaiken oleellisen, eivätkä suomenkieliset lyriikat ole mitään heppoista täytettä vaan täyttä asiaa. Ilmaisu on kieltämättä minimalistista, mutta samalla äärimmäisen vivahteikasta ja halki albumin sama oppi toteutuu kerran toisensa jälkeen: kyse ei ole useinkaan siitä mitä tehdään, vaan siitä miten se tehdään ja etenkin siitä mitä jätetään tekemättä. Rosoinen äänimaisema saattaisi tehostua miljoonabudjetin ja loppumattoman hiomisen myötä, lyriikat voisivat mahdollisesti (tosin hyvin epätodennäköisesti) terävöityä jos niitä käännettäisiin ja väännettäisiin lisää, mutta näin ei tehdä. Pintojen viimeistelemättömyys ei ole laiskuutta vaan omanlaistaan rohkeaa neroutta, sillä näin kuulijalle jätetään vapaammat kädet tulkintaan. Ei ole yhtä tiettyä oikeaa tietä, eikä oikeaa suuntaa edes yritetä tarjota sillä jokainen tulkinta on yhtä arvokas.
Eetteripyörretango, Rinta sekä etenkin The Best of Mozart ovat kaikki muotovalioita, jotka on hyvä mainita puhuttaessa uuden vuosituhannen suomalaisesta raskaammasta musiikista. Eikä vain sen takia, että nämä kappaleet täyttävät jotkin tietyt kriteerit. Ei, ei, ei. Karmassa on aina ollut kyse jostain suuremmasta, jostain jota ei voi vangita näiden selittelevien rivien lomaan. Täydellisyyttä hipovat rock/metalli kappaleet ovat vain osa tuota kaavaa, tosin merkittävä osa. Kyse on henkisestä maisemasta johon pitkäsoitto sijoittuu, hahmoista joista se kertoo ja etenkin tarinoista joista se kertoo alkuun liian vähän. Tämä on uutta Suomea, tämä on jotain mitä ei ole vielä historioitu sillä se elää ja hengittää, tämä on Karmaa.
Teksti: Mika Roth
Kuvat: Maj Karma
