Puumaja, Suvi Koivu

Mukavasti jo yhdeksän pintaan aloiteltu iltama kulttuuriravintola Telakalla esitteli kaksi säröiseen sähkökitaraan luottavaa pop-artistia. Tamperelainen Puumaja sai kunnian aloittaa kun taas hämeenlinnalainen Suvi Koivu kolmihenkisine yhtyeineen päätti illan live-annin. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti ja molemmat yhtyeet olivat juuri sopivassa paikassa. Telakalla kun parhaimmillaan pystyy mahtavasti keskittymään oikeaan kuuntelemiseen, pöytäkunnissa istuksien.

Molemmat illan esiintyjät onnistuivat vangitsemaan yleisönsä huomion, mutta etenkin debyyttilevyään vielä täksi kevääksi valmisteleva Puumaja soitti todella hyvän keikan. Tilanteeseen sopivasti hiukan väriä kulmiinsa laittanut Mikko Meriläinen on nyky-Puumajassa luopunut kitarasta kokonaan ja hoitaa vain laulupuolen. Mikon tulkinta on kieltämättä aika monotonista ja jopa ”lanaavaa” – hidasta toteamista. On siinä toki aika paljon avaruutta, korkeutta, mutta kaaria se ei kyllä maalaa. Siinä missä se esimerkiksi muutama kuukausi takaperin luolamaisessa Doriksessa kävi puuduttavaksi, se nyt Telakalla toimi joka tapauksessa oikein hyvin kontekstissaan.

Yhtyeen rumpupalli-paikan vahvistanut Nuutti Palonen loi yhdessä basisti Timo Alatalon kanssa riittävän jykevän ja etenevän rytmipohjan, jonka päälle Jarno Alho ja etenkin Sami Nissinen kitaroineen maalasivat rikassävyiset siivet. Kaaret ylsivät toimivasti ikään kuin Mikon tasaisen laulun molemmille puolille. Puumaja näes ei kuorruta kakkuaan laulun melodisilla kaarilla, vaan juurikin niillä kitaramaalailuilla. Siinä missä mainitun Doriksen keikan hyvyyttä olivat oikeastaan vain ne kitarat, oli nyt kaikki elementit paremmin tasapainossa keskenään.

Olipa se yhtyeen kaava millainen tahansa niin ei se pysty silti mukaansa vetämään, mikäli tarjolla ei ole tarpeeksi oivaltavaa sävelkynää. Ja tässä kohtaa kengänkärkiään heleästi tuijotteleva Puumaja alkaa nyt päästä kunnolla vauhtiin. Eturivistä erottui erityisesti lohdullisen haaveileva Kesä voi mennä pieleen, mutta muitakin mieleenpainuvia yksittäisiä tsipaleita alkaa löytyä. Vaikka touhu on melkoisen vakavailmeistä, ei tunnelma onneksi ollut mitenkään takakireä tai väkinäinen, vaan enemmänkin kaunis, rauhaisa ja eteerinen. Levyä odotellessa.

Suvi Koivun laulua on kuultu aiemmin ainakin veljensä Matti Johannes Koivun musiikissa. Nyt nainen on omillaan, oman bändinsä kanssa. Riisitikuilla iskeneen rumpalin ja basistin ohella Koivun yhtyeen täydentää Ultramariinin kitaristina ja biisinikkarina tunnettu Ville Aalto sähkökitaroineen. Suvin soundista tulikin hiukan mieleen naispuolinen Matti Johannes (samanlainen laulutapa) yhdistettynä Ultramariinimaiseen melankoliseen suomenkieliseen poppiin ilman sen sävyjä vahvasti leimaavia Tuomas Ilmavirran koskettimia.

Biisit olivat tietysti tässäkin tapauksessa avainasemassa, vaikka Suvin laulu oli huomattavasti perinteisemmän melodisempaa kuultavaa kuin Puumajan tapauksessa. Ja vaikka etenkin loppukeikasta Suviltakin kuultiin erityismaininnan ansaitsevia sävellyksiä, niin kyllä Puumaja onnistui tällä kertaa paremmin imemään mukaansa. Nimi toki kannattaa pistää mieleen ja kotikuuntelussa Suvi Koivuun olisi mukava tutustua paremmin. Näin ensitapaamisella jää ei vielä täysin rikkoutunut. Mitä ei yhtään helpottanut yhtyeen hiukan tosikkomaisen oloinen lavaolemus.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo