Koulunaloittajaisbileet

Mikäs sitä on mukavampaa elokuisena auringon kultaamana maanantai-iltapäivänä kuin hengailla mukavalla porukalla puistossa ja kuunnella mielenkiintoisia rokkiorkestereita? Ja vielä aivan ilmaiseksi. Minulle ainakin kelpasi, joten kamera kantoon ja keikkafiilikselle. Saavuin keskustorin takana sijaitsevan Vanhan Kirjastotalon puiston lavan luokse noin neljän aikaan ja kuulemma en ollut paljoa menettänyt kahden ensimmäisen bändin osalta. Joten ei niistä sen enempää. Porukkaa oli kohtalaisesti, muttei todellakaan niitä määriä, mitä paikalle ilmaantui Tammerfestien aikaan. Ei kai ihmekään noin perusmaanantaina. Itse olin tullut katsomaan lähinnä Duncan Teleportia, mutta toki uudet tuttavuudet aina kiinnostavat.

Liveannin pääsi osaltani korkkaamaan Rustycharm -orkesteri, jonka antia voisi kuvailla vaikka nuoret pojat soittaa Dream Theateria, kuten päätoimittaja Jokirinne asian kuittasi. Hauskahan sitä oli auringossa kellotella ja kuunnella vauhdikasta soittoa. Lähinnä tuota keikkaa tuli kuitenkin vietettyä antamalla onnenpotkuja seuraavana lavalle astuvalle Duncan -poppoolle. Taisin myös mokomassa onnistua, sillä bändiläiset olivat heittäneet turhan jännittämisen sekajätteisiin ja rokkasivat kuin mitkäkin. Keikka alkoi melko kovilla lauluvolyymeillä tulkitulla Seduction Derby -biisillä tuoreimmalta levytykseltä. Seuraavat annokset saatiinkin sitten nauttia aivan uudesta kamasta. Miika joutui tällä kertaa vastaamaan vokaaleista sataprosenttisesti, Annalla ei mikkiä ollut. Melodinen ja kiertävän kokeileva Afghan Whigs, Pumpkins ja Cure -vaikutteinen kitarapoppailu Annan komeilla koskettimilla vahvistettuna ei ehkä ole sitä kaikkein riehakkainta livemateriaalia, mutta hyvin se tuntui yleisöön tippuvan.

Aikaisempaan Yo-talon keikkaan verrattuna yhtye humisi vähemmän, mutta suorempi rokkaus sopi erinomaisesti ulkoilmaan ja muiden bändien repertuaariin. Saundeista on taas pakko mainita, kuulosti tosi hyvältä! Pisteet Rowanilla miksauspöydän ääreen. Teleportin oma Paranoid eli Healthy Obsession herätteli yleisöä jo melkoisiin suosionosoituksiin, mutta minun korvaani ensimmäisen demon Urutau- ja Fever Dream -biisit olivat tämän keikan parhainta antia. Tällaisilla keikoilla luulisi uusiakin keikkoja tarjoutuvan ja lupaa hyvää perjantain Gallerian keikalle, jossa äänistä vastaavat samat naamat. Ehdottomasti kypsintä antia tapahtumassa.

Melkomoisen odottelun jälkeen soittimien sekaan asteli SplunkNutin trio. Meininki oli melkoista surffiotteella veivattua melko hilpeää punkpoptykitystä, josta mieleen nousi lähinnä Blink 182. Ja niinhän se näkyi poikain kotisivujen linkeistäkin löytyvän, en siis liene ihan hakoteillä. Muuten veivaus oli ihan nautinnollista, mutta laulaja oli suoraan sanottuna paska. En tiedä, että mikä flunssa siinä oli, mutta jos ei pääse sinne haluttuun äänialaan, niin ei sieltä kannattaisi väkisin koittaa laulaa. Kuulosti kamalalta. Muuten puoliksi englanniksi ja puoliksi suomeksi esitetyt rallatukset olivat ihan hilpeää kauraa. Ja asennekin tuntui olevan: Tää on ihan paskaa, mut ostakaa levy, se ei oo ihan yhtä paskaa. Kuviakaan en viitsinyt räiskiä, kun tuo kirkkoveneen kuva taustakankaassa ahdisti liikaa. Vittu kun oon nirso! Olisin myös odottanut hivenen enemmän liikettä lavalla, kun kerran kolmea sointua veivataan.

Lähes samasta ongelmasta kärsi seuraava orkesteri Ultranoir. Vaikka laulaja Antonin lavashow on komeaa ja mies muutenkin ilmielävä stara, ei lauluääni ihan koko keikkaa tuntunut olevan samassa vireessä loppuyhtyeen kanssa. Idea on kyllä hyvä: soitetaan melko popisti, tosin välillä herätellään kiivaammallakin kamalla. Tuohon päälle Antonin goottityylinen laulu, niin lopputuloksena on aika jännä saundi. Koskettimet myös bändin ehdottominta juttua. Levyllä kuulostaa varmaan aika makealta. Gootahtavaa poppia Curen ja Joy Divisionin välimaastosta. Ja laulettiin niin joulusta, Jeesuksesta kuin ystävistä jossain kaukana. Hauska sattumus heti keikan alussa: Juuri ennen Ultranoirin setin alkua paikalle alkoi valua melkoinen määrä mummoja ja vaareja, joilla oli kai tarkoitus olla jonkinlainen yhteislaulutilaisuus paikalla. Anton pahoittelikin ristiinbuukkamista ja sanoi, että kyllä heidän mukanaan saa toki laulaa. Myös kukkaistutusten kimppuun käytiin. Olihan se aika herkkää ja komean näköistä Anton punaisten ruusujen kanssa herkistelemässä. Seuraavana soittanut Pofony metallli -örinöineen karkoitti ainakin minut. Kiitos, mutta ei kiitos. Mitä sitä väkisin kuuntelemaan, jos heti ekoista sävelistä alkaen alkaa ahdistaa. Monipuolista settiä ja kivaa ilmaa, näitä lisää.

Ilkka Valpasvuo