Sinkut – Maaliskuu 2009
Amoral: Year Of The Suckerpunch
Spinefarm Records
Amoral järjesti loppuvuodesta jymy-yllätyksen nappaamalla uudeksi solistikseen Ari Koivusen. Kyseinen teko onkin jo jakanut yhtyeen fanit sekä pitkälti koko mittavan metallikansan kahteen leiriin. Amoral on tähän asti takonut teknistä, napakkaa ja (anteeksi nyt vaan) melko keskinkertaista death/thrashia, mutta nyt tämäkin totuus on näemmä muuttumassa. Sinkun nimibiisin perusteella vanhat kuolotukset ja rässäykset ovat vaihtumassa perinteisemmäksi melodiseksi metalloinniksi, jossa vokaalit ovat puhtaita ja kertsit tarttuvia. Kovasti tästä tulee mieleen Koivusen sooloilu, tosin tyylin muutos oli varmasti tiedossa jo ennen kuin
herra Koivunen kiinnitettiin vokalistin tontille.
Sinkun b-puolena soiva Misfits-laina Dig Up Her Bones on puolestaan täysin turha luenta vanhasta punk-rallista, joten maistiainen jättää arvoituksen ilmaan. Nähtäväksi jääkin onko Amoral todella muuttamassa tyyliään
näin rohkeasti, vai onko kyseessä ainoastaan yhdestä yleisestä linjasta poikkeavasta biisistä, joka edustaa albumin keveintä antia. Niin tai näin, suurin osa levyn ostajista on jo tainnut muodostaa mielipiteensä valmiiksi.
Mika Roth
Horse: Devil In Disguise
Green Ghost
Aiemmistakin tuotoksistaan hyvää palautetta saanut, psykedelian, bluesin ja stonerin maastoissa ilmavasti tarponut voimatrio
Horse pistelee kolmen biisin näytteellään todella hyvin. Nais-mies-laulun yhteistyöhön edelleen luottava yhtye aloittaa mainiosti nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin
Elvistä lainaavalla nimibiisillä, jonka rauhallinen melankoliakaari kohtaa hienosti tymäkän mutta silti aisoissa pysyvän jyräävyyden. Horse osaa hienosti antaa hengitysilmaa raskaasta kaasujalasta ja isosta rungosta huolimatta. Haikean ilmeettömät laulut toimivat yhteen mahtavasti,
Karin Creutzin aavemaisten huhuilujen tukiessa
Jani Kämpin leadiä.
Kipakammalla
Slow Ridella laulutyöskentely on tasapuolisempaa. Tahdin ollessa edelleen hyvin polkevaa, koristellaan pohjaa nyt helisevällä kitaralla. Horsen yksi hienoimpia taitoja on luoda autiomaa-rekka-safareihinsa musiikillisia kangastuksia – horisontissa näkyviä utukuvia kaukaisista keitaista tai tässä tapauksessa pölyisistä huoltoasemista. Kun raukeammin starttaava
Liquid Sisters ei juurikaan lässäytä Horsen askellusta, alkaa vakavasti pohtia yhtyeen nostamista Desibelin valokeilaan.
Ilkka Valpasvuo
Klint: Anna kaiken kadota
Melankolista mutta vauhdikkaasti rullaava särösuomirockia soittava
Klint tummailee vaihtoehtorockin syvien kuilujen äärellä, ollen silti basisti
Vesa Ahon laulun puolesta melko suoraviivainen mollirock-akti. Jyväskylä/Tampere-akselilla toimiva nelikko pistää kolmen kappaleen omakustanteisen sinkuran julki, jonka aloittaa jymäkästä särisevä
Auringon takaa. Aggressiivisen kitarariffin, tumman melankoliakaaren ja kipakan laulun yhdistelmä on energisyytensä ja melodisuutensa puolesta ihan kelpo meininkiä, mutta hiukan kokonaisuus silti jää yhdeksi tuhansista vastaavanlaisista. Piristävää tässä on se ettei Aho lähde voihkimaan ja viiltelemään suotta ranteitaan, vaikka tummissa vesissä synkistelläänkin. Jymäkkyys toimii hyvin mollin kanssa.
Pyörin ympyrää jatkaa samoilla laduilla hiukan seesteisemmin, josta
Paljon hidastaa sitten vielä muutaman asteen. Joka tapauksessa, sekä sanoituspuolelle että sävelkynään tarvitsee vielä lisää omaperäistä timangia, mikäli tällä kaavalla haluaa nousta joukosta ylitse muiden.
Ilkka Valpasvuo
Morgue After Midnight/Grindstroke -split
Sinkkujen seassa
Morgue After Midnightin ja
Grindstroken split on varsinainen outo lintu, sillä kahden biisin yhteispituus liikkuu yli 35:n minuutin mitassaan lähempänä pitkäsoiton kuin sinkun kokonaiskestoa. Molemmat projektit lähtevät biiseissään kokeellisemmille vesille, jolloin viivan alle jää ehkä kaksijakoisin koskaan vastaantullut kimppalevy. Morgue After Midnightin synakuvioiden ja alasimen painoisten riffien yhteensulaumaan on saatu vangittua sähköistä tunnelmaa ja karkeasta toteutuksestaan huolimatta jää
To Enlighten the Astral Experienceksi nimetystä kappaleesta hyvä fiilis päälle. Projektia yksin pyörittävällä jäbällä on selkeästi näkemystä ja terävä sävellyskynä, joten paremmilla soundeilla ja loppuun asti harkituilla sovituksilla homma saattaisi herättää suurempaakin huomiota, mutta tällä hetkellä kyse on vain lupaavasta raakileesta. Grindstroken kokeellinen instrumentaaliesitys puolestaan tuntuu menevän silkan perseilyn puolelle, jonka luulen bändin itsensäkin tiedostavan, joten ei siitä sen enempää.
Jarmo Panula
Muuan mies: Hummaus/Helsinkiin, Joose Keskitalo: Hyvä siemen/Pieni osa
Helmi-levyt
Hienoilla kansilla varustettu Helmi-levyjen seiskatuumainen jakautuu
Muuan mies-orkesterin pienesti astelevan rillumarei-folkin ja
Joose Keskitalon venyttelevän mutta syvällisen akustisen laulelman kesken. Muuan mies lähtee reippaalla ja suoraselkäisellä asenteella, mutta hipsutellen unelmiensa kaupunkiin
Helsinkiin ja pohdiskelee hiukan haaveellisemmin
Hummausta. Jo useamman vuoden suomenkielisen folkin eturiviin kuulunut Keskitalo jumittaa
Pienen osan ja fiilistelee avarammin
Hyvän siemenen. Jälkimmäisen harppuilu kruunaa keitoksen. Jälleen mainio pikkulevy Helmeltä.
Ilkka Valpasvuo
Order!Order!: Crayons!Crayons! / Astrolater
Porilainen poppista punkrokin sukuista veivausta kahden biisin edestä tarjoileva
Order!Order! yllättää positiivisesti iloisella tarttuvuudellaan. Nelikon toimintaa voisi parhaimmillaan nimittää vaikkapa amerikan skeittipunkiksi, siis
Good Charlotten ja kumppaneiden hengessä. Ja porilaispojat ovat kyllä hyvin omaksuneet lajityypin hyvä puolet, menevän säröjuoksutuksen, taittuvuuteen asti kaartavan laulun melodisuuden ja iloisen energisyyden. Näillä näytteillä yhtye ei toki räjäytä tajuntaa koukukkuudella tai tuomalla touhuun jotain uutta ja ennen kokematonta, mutta kyllä näitä kaaria sen verran komeiksi pitää kehua että yhtyeen jatkotoimenpiteitä varten pitää mielellään nimen mielessä, korvat auki ja mielen avoimena. Milloin tahansa mieluummin Orderia kuin
Yötä. Tosin eipä se Pori-skene
Circleineen,
Disco Ensembleineen ja
Magyar Posseineen ole enää pitkään aikaan tarkoittanut tylsäjunttista suomiuikutusta. Joka tapauksessa, hyvät alkutahdit Porin nelikolta!
Ilkka Valpasvuo
Puk: Jalopeura ja leijona
Wood Productions
Kolmatta albumiaan valmisteleva
Puk on uudella singlellään edellisiin havaintoihini verrattuna huomattavasti rockimmalla linjalla. Kuulaasti liitelevä säkeistö on herkkua korville, mutta kun kertosäkeeseen lähdettäessä isketään säröpedaali pohjaan, lähtee homma alamäkeen. Hoilotukseksi yltyvä laulu ja indiediskoileva kertsi eivät aivan iske meikäläisen makuhermoon. Single kuitenkin täyttää tehtävänsä, eli herättää mielenkiinnon vuoden 2009 alussa ilmestyvää albumia kohtaan.
Tommi Saarikoski
Puk: Nukkekauppiaan uni
Wood Productions
Raukeaan tahtiin ja nähtävästi melkein neljän vuoden välein julkaisevan
Pukin uuden sinkun nimi tuo heti mieleen
Miljoonasateen Lelukaupan häät -albumin. Yhteys on ehkä vain nimessä, mutta kyllä b-puolen laulusta tulee sen verran mieleen
Heikki Salo, että epäilen yhteyden tarkoituksellisuutta. Niin tai näin,
Nukkekauppiaan uni soi pukmaisesti. Akustisen kitaran vetämä kiireetön poppis, hieman dramaattisia jousia ja jazzahtava päätös. Tunteikas biisi komealla laululla, runsas sovitus ja radiosoittopotentiaalia, jos radiossa jotain ymmärrettäisiin.
Manna sen sijaan on huomattavasti synkempi kaiku 80-luvun uuden aallon harjalta. Hieman sähäkämpi, hieman elektronisempi, paljon mielenkiintoisempi. Se antaa itsestään enemmän, vaikka ei se yhtyeeltä itseltään kuulosta. Mutta kuten useat ennen heitä, myös Puk luottaa b-puolen voimaan. Niin pitääkin, koska kyllä se a-puolen voittaa. Se on itse asiassa niin hyvä, että on suunnaton sääli ettei se ole ilmestynyt 25 vuotta sitten, jolloin se olisi pessyt pöytää monella aikansa valiolla.
Jani Ekblom
Roso: Erilainen
Melodista ja mukavan menevää suomenkielistä poprockia soittava jyväskyläläinen
Roso keinuu kahden biisin näytteellään samaan aikaan eteerisesti ja groovesti. Mikä on jo taito sinänsä. Nimibiisiin on saatu kohtuu hyvin mieleen jäävä kertsi, jonka harteilla biisi aika pitkälti kulkeekin. Tummempi
Miehet kurahousuissaan kimaltelevine sävyineen ja laiskoine poljentoineen ei koukuta samalla lailla, muttei myöskään taitu täysin
Mamba/Suurlähettiläät-osastolle. Ennemminkin Roson touhusta löytyy sellainen alkuaikojen
Ultramariinin mieleentuova jylhähkö melankolia. Perushokemia heittävää suomirock-orkkaa ei olisi kukaan kaivannutkaan, niitä piisaa kyllästymiseen asti. Jatkossa Roson täytyy sitten todistaa omaleimaisuutensa tai kaatua siihen samaan loputtomaan suohon. Erilaisen kahdella näytteellä molemmat suunnat ovat yhtä mahdollisia…
Ilkka Valpasvuo
The Tarjas/The Chromosomes
Killer
Suomenkielistä ramo-punkkia veivaava ulvilalainen
The Tarjas on jakanut seiskatuumaisen vastaavanlaisen iloisen mutta englanniksi annostellun räimeen parissa viihtyvän, Italian Livornossa vaikuttavan
The Chromosomesin kanssa. Tarjat pistelevät yksinkertaista räimettään jälleen kelvollisesti ja sen verran hymyä herättää pelkällä aiheellaan esimerkiksi
Karpon Hannu mun tyttöni vei ettei bändin seurassa pitkästy, vaikkei mikään innovatiivisin yhtye olekaan kyseessä. Kromosomeilla on hiukan enemmän ilmaa särön seassa ja senpä vuoksi biisitkin hengittävät paremmin. Bändistä tulee hetkittäin mieleen enemmän
Green Day-henkinen veivaus kuin Ramot, mutta kyllä splitin bändeissä silti paljon samaakin on. Yksinkertainen on parhaimmillaan kaunista ja näillä bändeillä on touhussaan joka tapauksessa ihan koukukasta kolmen soinnun kaahausta eikä hommaa pilata myöskään laulupuolella. Eli toimiva vauhdikkaan punkrockin seiska ja mukava tuttavuus saapasmaasta.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6626
