04.03.2009
Tämä vuosi tarjoaa mahdollisuuden monien klassikolevyjen nostamiseen 40-vuoden takaa. King Crimson, Santana, The Beatles, CCR ja muut tekivät kaikki loistavia levyjä, jotka joko aloittivat yhtyeiden urat tai sitten vain vahvistavat sitä. Myös Led Zeppelin pamautti esikoisensa tänä vuonna 40-vuotta sitten.
Led Zeppelin tai alunalkujaan The New Yardbirds osottautui maagiseksi yhtälöksi, jonka aineksina olivat John Bonhamin ketterä bassojalka, John Paul Jonesin vikkelät sormet, Jimmy Pagen riffit ja Robert Plantin paikkaansahakeva bluesfraseeraus. Jälkikäteen katsottuna kyseessä oli ajalleen tyypillinen superbändi, vaikka vain Page oli kunnolla tunnettu nimi (Jones tunnettiin kuitenkin eri piireissä kovana studiomuusikkona).
Yhtyeen debyytti on esikoisstatuksestaan huolimatta varsin kypsynyt. Debyytti kuvaa bluescovereillaan ja omantakeisilla sävellyksillään bändiä musiikillisessa tienristeyksessä. Pagen ja kumppaneiden vahva bluesside ja kytkös Yardbirdseihin loi pohjan, mutta uudet tuulet puhalsivat jo silloin ja oikeastaan samaa voisi sanoa yhtyeen toisesta albumista.
Vaikka kyseessä on ajaton klassikko, aikanaan levy otettiin vastaan ristiriitaisesti. Aiemmin ilmestyneen, toisen Yardbirds kasvatin, Jeff Beckin levy Truth vei muutamien medioiden silmissä debyytiltä yllätyselementin ja Zeppelinin sanottiin vain toistavan Beckin jo sanomia ideoita. Jälkikäteen molemmat levyt ovat jääneet pystyyn.
Good Times Bad Timesin vasaran iskut ja alla rullaava bassorumpu on ainoa kuviteltavissa oleva avaus Zeppelinin levytysuralle. Se iskee räjähdyksenä ilmoille ja hurmaa lopulta taidokkuudellaan. Samalla kappale kiteyttää osuvasti yhtyeen kahtijakoisuuden. Sanat ovat bluesia, mutta sovitus on omaa aikaansa. Plant laulaa “…You know I had my share; When my woman left home with a brown eyed man, Well, I still don’t seem to care…”, mutta ympärillä on käynnissä rock ´n´roll sirkus.
Babe I´m Gonna Leave You esittelee yhtyeen toisen valttikortin – folkbluesia yhdistettynä raskaaseen rockiin. Kuten monissa yhtyeen rauhallisemmissa kappaleissa yhtye ei tyydy vain yhden väriseen maalailuun, vaan sovitukset ovat rikkaita. Baben ohella Dazed and Confused oli jo ensimmäisiä lähtölaukauksia rankemmalle rockin haaralle. Molemmat kappaleet soutelevat harvinaisen synkillä vesillä ja välttelevät hitaan kappaleen luokittelua räjähtävällä energiallaan.
Dazed and Confused on kuitenkin kiistatta levyn keskipiste. Sen bassoaloitus ja psykedeelinen kitara komppaavat jälleen kerran Plantin bluesulvontaa, kunnes bändi siirtyy kunnolla kappaleen demoniseen keskiosaan ja lopulta Pagen kokeellisiin osuuksiin.
Your Time Is Gonna Come on ehkä kaikista albumin kappaleista eniten lukittuna omaan aikaansa. Se on ajan kliseitä viljelevä popsävelmä duurivoittoisen kuorosäkeistönsä kanssa kun levyn muut kappaleet seisovat edelleenkin täysin omilla jaloillaan. Lisäksi se toimii Black Mountain Side –kappaleen kanssa levyn puolivälissä melkein pakollisena päännyökkäyksenä ajan hippiliikkeen idänihannoinnille.
Bonham jätti kappaleen tablatyöskentelyn ammattilaiselle, mutta jo seuraavalla levyllä voi kuulla hänen soittavan rumpusettiä käsillään, aivan kuten tabla –rumpuja, kappaleessa Moby Dick. Mielenkiintoinen esimerkki siitä kuinka muodikkaan voi kääntää mielenkiintoiseksi.
Black Mountain Side kuitenkin katkeaa kesken ja Communication Breakdown valtaa tilan. Tuntuukin että tuo tablafolk olisi ollut vain teeskentelyä, joka täytyi lopettaa ja päästää todellinen Zeppelin ilmoille. Good Times Bad Times –kappaleen ohella Communication Breakdown on levyn rallihitti-osastoa ja se julkaistiinkin Good Timesin B-puolena.
Levyn viimeistelevät blues –coverit I Can´t Quit You Baby ja How Many More Times, jotka pursuavat melkoista musisointia ja bluesviittauksia. Kuten You Shook Me levyn alkupuolella, jokainen bluesveto lisäksi lisää yhtyeen kapakkabändiresuisuutta, joka on terve vastakohta mahtipontisemmille sävellyksille.
Sen ohella, että blueskappaleet nostavat hattua Howlin Wolfille ja Willie Dixonille, ne muistuttavat Zeppelinin keikkakunnosta. Yhtye oli nimittäin parhaimmillaan jamittelevissa blueskierroissa. Levytyksillä tätä todistavat Song Remains The Same –livetupla, mutta myös yhtyeen debyytti, jonka kappaleista suurin osa nauhoitettiin livenä. Debyytti ansaitseekin kiitosta siitä että se onnistui kätkemään sisälleen kaikki yhtyeen ulottuvuudet. Bluesmenneisyys, livekunto, loistava musisointi, tunneskaala ja hiotut sävellykset erottavat tämän levyn monista 1969 vuoden tusinalevyistä.
Harvoin tehdään näin järjestelmällisen täydellistä debyyttiä. Albumilla on täysin jalat maassa tietäen paikkansa, vaikkei vaatimattomuudesta voida edes uneksia. Levy tietää juurensa ja musiikkinsa menneisyyden, mutta reformistin tavoin se kaata muureja ja aukaisee musiikillisten tabujen lukkoja. Tämä levy oli uuden alku – ei pelkästään bändille, mutta myös monille musiikkityyleille.
Teksti: Otto Kylmälä
