23.01.2009
Viola julkaisi heti joulun jälkeen osittain omista uusista, osittain muiden tekemistä remikseistä koostuvan Melancholydisco II-levyn. Kuten nimestä voi päätellä, kyseessä on toinen vastaavanlainen julkaisu yhtyeen jo kohtuullisen runsaassa katalogissa. Istuimme ruotimaan levyä ja yhtyeen tilaa yhdessä yhtyeen konemestari-lyömäsoittaja Tommi Forsströmin kanssa sarjakuva/levy/vaatekauppa Pitkämiehen sohville. Koska olen juuri ennen haastattelua käynyt lunastamassa itselleni tuoreen Leevi & The Leavings-boxin, saan päähäni kysyä miten kyseinen yhtye on vaikuttanut Violaan?
80-lukuisen kohtalokkaasta, kuulaasta ja sähäkästä tähtiintuijottelusta koneisampaan ja kokeilevampaan suuntaan kehittynyt Viola ei ihan ensimmäisenä nosta mieleen Leavingsiä. Mutta Tommi löytää kyllä heti yhtymäkohtia:
- Eihän Suomessa ole paljon hienompaa pop-säveltäjää kuin Gösta Sundqvist. Ja Leevillä on aina hienoja meta-juttuja niin sanoituksissa kuin sävellyksissä. Sellainen ”halu jemmata asioita rivien väliin” on ainakin yksi asia joka on pöllitty Violaan. Pieniä huomaamattomia nyökkäyksiä tiettyihin suuntiin. Veikkaan että Riku sanoisi ihan samoja asioita.
Vuoden 2004 perua olevan debyytti Tearcandyn jälkeen on vettä virrannut melkoisesti ja Viola-levyjäkin alkaa olla jo vino pino. Soundi on jatkanut matkaa kohti elektronisuutta, yhtyeen koostuessa nykymuodossaan vain kitaristi-laulaja Rikusta ja lyömäsoitintaiteilija-ohjelmoija Tommista. Edellisen kerran Desibelissä on Violaa ruodittu kunnolla jo vuonna 2003 jonka jälkeen muutokset ovat olleet melkoisia. Mitä kaikkea on viidessä vuodessa tapahtunut?
- Aika rajuja juttuja on tapahtunut. Mä luulen että tää kaikki kiteytyy siihen millaisia me ollaan Rikun kanssa musiikin kuluttajina. Aika kaoottisia eli pitäisi saada kuunneltua ja soitettua aika paljon erilaisia juttuja. Ja jossain vaiheessa meistä alkoi tuntua että bändiformaatti ei ollut omiaan tukemaan sitä että voi tehdä ihan mitä vaan. Kun vuoden 2005 alussa tehtiin Rikun kanssa kahdestaan ensimmäistä Melancholydisko-levyä niin siinä alkoi olla sellainen fiilis että tässä voidaan olla just niin hulluja kuin halutaan. Tää ei oikeestaan liittynyt siihen millaisia muita ihmisiä bändissä oli vaan nimenomaan siihen tahtotilaan että voi vaan napsauttaa sormia ja homma on just niinku haluu.
- Siinä oli muitakin juttuja ja pallot lähti pyörimään ja sitten oltiin kaksistaan hulluja. Ja ollaan oltu viimeset kolme ja puoli vuotta justiin niin sekasin kun halutaan. Ja ollaan samassa mitätöity kaikki kaupallinen potentiaali. Ollaan tehty kaikkemme hämmentääksemme suuren yleisön kuluttajia siinä määrin, etten tiedä kuunteleeko meitä enää kukaan. Sillon kun me omasta mielestämme oltiin tylsiä ja kuulostettiin siltä ”Cure-faneilta soittamassa Cure-pastisseja Cure-faneille”, meistä oltiin kiinnostuneita. Nyt se tietty johdonmukaisuuden puute on syönyt sitä kaupallista potentiaalia. Mutta me ollaan itse onnellisempia kuin koskaan.
Ei yhtye silti tiettyjä elementtejään ole matkan varrella hukannut mihinkään. Esimerkiksi noiden remix-levyjen kohdalla huomaa että harvemmin sitä Rikun vahvasti bändin soundia leimaavaa laulua on kokonaan karsittu pois. Tommi toteaa että tottakai bändi edelleen kuulostaa samojen ihmisten tekemältä. Mutta oma luomisprosessi on erilainen. Vaikka itsestä tuntuisi että tulipa tehtyä omituinen levy ja erilaista musaa niin ihmiset kuitenkin kuulevat siellä sen saman laulajan. Melodisen tähtiintuijottelun yksi kotimaisia kulmakiviä oleva Tearcandy oli aika johdonmukainen paketti melankoliaa ja paras levy mihin Viola pystyi vuonna 2004. Sen jälkeen on tullut aika erilaisia lauantaipusseja.
- Suomessa bändejä on vaikea brändätä uudelleen. Edelleen tulee vastaan niitä ennakkoluuloja että Violan pitäisi kuulostaa siltä ja tältä. Ihan varmasti on niitä jotka on sitä mieltä että minä olen se joka on pilannut tämän bändin, vaikkei sitä olekaan tultu päin naamaa sanomaan. Ehkä mun mukaantulossani eniten bändiä ”pilannut” juttu oli se että meillä Rikun kanssa näkemykset synkkas heti, visio siitä milllaisia juttuja haluttais tehdä oli samanlainen. Ehkä mä vedin Rikun mukaan rekiretkelle, mutta ei Rikukaan ollut mitenkään vastentahtoisesti tulossa mukaan. Ehkä mä olin se Lord Prefect joka nappasi Arthur Dentin alukseensa ja antoi pyyhkeen.
Miltä sitten kuulostaa Viola vuosimallia 2009? ”Ai te teettekin tällasta diskoa nykyisin, eikä tää ookkaan mitään möllötystä”, tiivistää Tommi kommentteja siitä mistä on menty. Tosin kaksikko itse on taas pohtimassa palaamista soittimien ääreen ja hiukan pelkistetympää ilmettä. Katsotaan jos saisi taas vieraannutettua lisää ihmisiä. Pari levyä on ollut aika pitkälti ATK-laitteilla väännettyä, nyt on ehkä aika painella treenikselle ja alkaa soittaan kovien jätkien rokkimusaa. Vielä ei kuitenkaan voi luvata mitään eikä koneista kokonaan tulla luopumaan.
Nyt ilmestyvä Melancholydisco II on jo toinen koneinen remix-levy Violan biiseistä. Tommin mielestä tällaiset levyt ovat justiin jees ja tämä on tietyiltä osiltaan ja piirteiltään selkeä jatko-osa ykköselle. Sitä Leevimäistä meta-juttua löytyy, jota ei muut tule välttämättä ikinä tajuamaan kuin herrat itse mutta se on heille todella tärkeää. Levy oli elänyt päässä jo pitkään ja kun uusia mielenkiintoisia nimiä oli paljon jotka voisivat sopia Violaa remiksaamaan, niin mikä ettei?
Miksi sitten juuri nämä remiksit ja juuri näiden tekijöiden kanssa? Nämä olivat itse asiassa ne kuusi ensimmäistä joilta kysyttiin. Skaalaa haluttiin myös hieman laajentaa, etteivät kaikki olisi sitä samanlaista. Korpipään Teemulta ei tule ainakaan mitään liian tyyliteltyä. Reginalta tuli oikeastaan vielä parempi kuin toivottiin. Videovalvonnalta tiesi että sieltä tulee jotain todella kiinnostavaa ja vähäbittistä. Oli luottamus että kaikilta tulee hyvänkuuloinen ja omanlainen remix. Tommin yksi omia suosikkeja, I Was A Teenage Satan Worshipperin Unreal Life, ei taas kuulosta oikeastaan yhtään teinisatanisteilta itseltään vaikka onkin tosi hieno remix.
Tommista kaikki tällaiset omien biisien uudelleen miksaukset ovat hienoimpia kunnianosoituksia mitä muusikko voi saada. Hän mainitsee ylitse muiden Red Carpetin viimeisellä sinkulla soivan version Sad Eyed Disco Dancersistä. Aivan käsittämätön tapaus. Yksi Violan hienoimpia biisejä viedään ihan toiselle planeetalle. Kuulosti Tommin korvaan aivan mahtavalta etenkin livenä.
Arvioidessani Violan vuoden 2007 Wonderabilia-albumia tiivistin kaihon ja sykkeen välillä tasapainoilun olevan nyky-Violan suurimpia haasteita. Tommin mukaan tavoite on pitää kaiho mukana, pieni toiveikkuus on siellä aina mukana. Sellainen Pet Shop Boysmainen sivustaseuraaja. Vaikka kuinka laulaa jostain ass shaking-meiningistä, on siinä aina vähän sellainen outsider-fiilis. Sellaista tunnetilaa halutaan välittää. Olisiko Viola sitten se mahtavia bileitä levyjen takana koordinoiva deejii? Se joka ei tanssi vaan mahdollistaa muiden meiningin. Tommi tarttuu tähän mielikuvaan. Ja kuten esikuva Pet Shop Boysin herrat, myöskään Riku ja Tommi eivät ole tanssiparkettien partaveitsiä, vaikka diggailevatkin konemusiikkikulttuuria. Osallistuva outsider.
Levyn avausraita The Hardest Hit yhdistää Pet Shop Boys-soundimaailmaa roskadiskoineen melodisiin kaiho-kaariin. Ehkä se nykymuunnos onkin siis että ”Cure-fanit soittaa Pet Shop Boys-pastisseja Cure-faneille”. Kyllä Viola nykyään on tanssipoppia. Se tärkein testi on mielikuva siitä pyöriikö pylly, hytkyykö?
Nyt on taas uuden musiikin aika. Hulluja suunnitelmia on, sekä aiemmin kerrottujen ”treenikselle painelemisten” ohella myös julkaisupoliitiikan suhteen. Kaikkea Tommi ei kuitenkaan halua vielä paljastaa. Ehkä aika alkaa olla ohi perinteisten levyjen, joissa vuosi tehdään musaa, prässätään se CD:lle ja niin edelleen. Kun tehdään musaa joka kiinnostaa vain kourallista ihmisiä ja markkinoiden tarjonta on todella laaja, niin eihän nykyisen mallisella levyjen julkaisulla kukaan mitään tienaa. Jatkossa esimerkiksi vapaa remiksaaminen olisi kiinnostava uusi kokeilu eli tiettyjä osia nettiin ja saapi tehdä jos on aikaa, taitoa ja motivaatiota.
Teksti ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, promokuva: www.ifsociety.com/viola
