Pienet – Tammikuu 2009
Coma: Demo 2008
Jo useamman demon julkaissut vantaalaistrio Coma tipauttaa heti ensi kuulemalta penkiltä, mutta ei kovin hyvällä tavalla. Kuka on edes onnistunut säätämään noin kaamean pöksähtelevän virvelisoundin? Ja miksi laulu on raiskattu kauttaaltaan vocoder-efektillä? Muutaman pyöräytyksen jälkeen näihin seikkoihin lähes tottuu, ja esiin nousevat biisit, jotka ovat molemmat erinomaisia. Varsinkin Summer Hitissä on nimensä mukaista potentiaalia. On sääli, että toteutus on niin kehno, sillä orkesterilla on selkeästi korvaa tarttuville melodiakuluille. Nyt vaan palkkaamaan kunnon tuottaja ja uutta demoa kehiin.
Tommi Saarikoski
Eradication: A Day In The Life
Kotkalaisen
Eradicationin demo lähtee mielisairaan kertojaäänen matkaan. Samalla aiemmin melodisen hevin parissa viihtynyt retkue poukkoilee kuin pupujussi keväthangella. Jykevän paukutuksen ja sahan ohella askelmaailmasta löytyy yhtä lailla kevyttä jazz-svengiä kuin noise-huutoa. Toisaalta pitää nostaa hattua Eradicationin tarpeelle ja halulle lähteä radikaalisti ja silti kohtuullisen toimivasti uudistamaan soundiaan. Toisaalta taas sekopäisyyden varjolla ei pysty päästämään läpi ihan kaikkea näinkin sekavasta paketista.
Poukkoilussahan sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta A Day In The Lifen kohdalla mopo pääsee keulimaan jo hieman liikaa ja se punainen lanka meinaa kadota. Vaikka lähes oopperamaiset juonenkäänteet, jatkuva kokeileminen ja sävykkyys toki tekevät tästä tusinaheviä mielenkiintoisempaa seurattavaa (ja visuaalinen lisä tähän olisi todella mielenkiintoinen), joissain kohtaa soundit eivät pysy suunnanmuutosten kyydissä eikä homma ihan alusta loppuun vakuuta että ohjakset olisivat bändillä itselläänkään ihan suunnitellussa otteessa. Silti, on tämä mielenkiintoisimpia kotimaisia demo-sarjan raskailuja mitä meikäläisen korviin on hetkeen kaikunut.
Ilkka Valpasvuo
Goatride: A Goat Among The Sheep
Jyräävää ja huuruista stoner rockia veivaava tamperelainen nelikko
Goatride pistelee neljän kappaleen levyllään energisesti, antaen sopivasti tilaa myös rauhallisemmalle kasvattelulle. Rujoista riffeistä ja bluesahtavista melodioista yhtyeen saatteenkin mukaan rakentuvat kappaleet etenevät hyvin,
Pekka Pietikäisen karhean laulun sopiessa oivasti bändin rapeaan soundiin. Toinen saatteessa oivallisesti tiivistetty juttu on biisien tunnelma – pohdin itsekin ihan samoja sanoja lukiessani kuvauksen ”psykedeelisestä leijailusta aggressiiviseen runnomiseen” vaihtelevista sävyistä. Jyrähän on toki perimmäisiä juttuja Goatriden arsenaalissa, mutta yhtye ei soita asfalttikoneellaan hommaa tukkoon vaan raskaasta säröstä huolimatta ja sen avulla soitto elää sykkivästi. En yhtään ihmettele jos yhtyeen live-keikkoja kehutaan.
Ilkka Valpasvuo
Inspire
Kuopion suunnalla vaikuttava
Inspire antaa itsestään kypsän ja ammattimaisen kuvan jo tällä ensimmäisellä julkaisullaan. Melodista poprockia muutaman vuoden ajan äänitettäväksi asti kypsytellyt nelikko veivaa positiivisella tavalla radioon sopivaa tavaraa, josta välittyy päällimmäisenä tekemisen luontevuus ja bändiläisten tyylitaju. Selkeäsoundinen demolärpäke sisältää neljä tiukasti linjassa pysyvää kappaletta, joissa ei lähdetä ylimääräiseen kaahailuun, mutta ei toisaalta myöskään liiaksi hempeillä, vaikka kauniiksi musiikkia voi helposti luonnehtia.
Kiekon avaa tutunkuuloiseen kitaramelodiaan nojaava
Keeping All Inside, joka keinuu mielyttävän pehmeästi ja tarttuvasti eteenpäin saaden hyvää tukea muilta demon kappaleilta. Ainoastaan rauhallisinta laitaa edustava
Please Don´t Forget jää melko mitäänsanomattomaksi. Reippaasti vaan jatkossa kaivamaan ne kovimmatkin koukut biiseistä esiin, potentiaalia tähän voisi löytyä ainakin komeäänisen vokalistin tontilta, jonka laulumelodioista jää monesti puuttumaan se viimeinen silaus. Inspire saa kuulijansa hyvälle mielelle ja kaikin puolin tässä tunnutaan olevan hyvällä tiellä jo alusta alkaen.
Jarmo Panula
Laika: Unarmed
Avaruudellista fuusiohiphopin, krautrockin jne. sekoitusta soitellut lontoolainen
Laika perustettiin jo vuonna 1993 Lontoon pikkukaupungissa tuolla Euroopan länsilaidalla sijaitsevassa saarivaltiossa. Ja vaikka on tällä hetkellä tauolla, ei ainakaan julkisesti ole kokonaan lopettanut. Siinä mielessä grunge-pohjilta riehakasta ja kiukkuista alternative rockia soittava porilainen nuori nelikko samalla
Laika-otsikolla on hiukan hankalan nimen kanssa liikenteessä. Ne parhaat bändinnimet ovat yleensä jo käytössä.
Joka tapauksessa, kipakasta särö-paahdosta on kyse, tuimalla ja tummalla ilmeellä.
veeveen laulu menee lähes huudon puolelle, mutta bändin vauhdikkaassa riffikierrossa on kyllä melodiaakin. Energiaa on ja jonkin verran koukkuakin. Silti vielä on paljon tehtävää ennen kuin nelikko nousee esiin massasta. Ensimmäiseksi demoksi tämä on joka tapauksessa kohtuullinen.
Ilkka Valpasvuo
MiMoth
Tamperelaisen nelikon
MiMothin musiikki yhdistelee saatteen mukaan perhosen ja rock-musiikin. Tuloksena on jonkin sortin tummapintaista alternative rockia naislaululla. Kolmen biisin näytteellä ensinnä korvaan pistää melko erilaisten osien hiukan kompastellen tapahtuva yhteen sitominen. Sulava suunnanvaihtelu kaipaakin vielä hiukan lisää treeniä. Mutta kun MiMoth vauhtiin pääsee on hommassa ihan hyvä rullaus.
Hellskun voihkinaan taipuva laulu toimii hommassa kohtuullisen hyvin. Kuulaammat kitaraosuudet taas kuulostavat hiukan liikaa päälleliimatuilta. Muuten aika metallisesti riffittelevän soiton ja laulun suhde kulkee melkoisen hyvässä tasapainossa, biisit etenevät hyvin ja vaikkei persoona ole mikään maailman omaperäisin, kuljetaan sen suomilla tummilla poluilla määrätietoisesti.
Ilkka Valpasvuo
Nothing Right Left: Welcome To The Narlia
Lohjalainen
Nothing Right Left tarjoilee melodista rockia viiden biisin edestä. Säröä ja talttaakin piisaa, mutta ote on silti kohtuullisen kevyt, vaikkakin tummasyinen. Mollissa soudetaan. Kaaret maalataan mukavan melodisesti. Taivaspaikkaan asti huiput eivät yllä eikä materiaalin koukukkuus jätä mitenkään instant-mukaansa nappaavia mielikuvia. Lopputiluttelut ja vinguttelut pistellään aika totuttuja uria pitkin. Akustisemmin alkava
Lost Love kasvaa ihan komeasti, mutta karheaksi taittuva laulu ei ihan täysin vakuuta. Tumma molli pukee NRL:iä kuitenkin aika hyvin, eikä bändi jää liikaa paikalleen polkemaan. Haikean rauhallisesti ottava
Medicine kasvatetaan suotta samantein talttasäröön – rauhallisempi askel jättäisi paremmin tilaa hengittää. Kaiken kaikkiaan aika perinteistä kevyempää mollirockia.
Ilkka Valpasvuo
Revengine: II
Lapualainen raskaan särörockin tahkoaja
Revengine pistelee ihan hyvällä uhkailevalla tunnelmalla varustettua settiä. Grungen maailmaa ainakin hyödynnetään tummine usvineen. Tymäkkä hardrock on sanapari saatteessa ja toki siitä pohjimmiltaan on kyse. Kolmikko ymmärtää kuitenkin myös rauhallisempien sävyjen perään, kuten esimerkiksi
Yet Here We Aren säkeissä. Jo ensimmäisellä vastaavalla näytteellään yhtye jätti positiivisen maun ja siitä on menty eteenpäin. Sävyjä on ja nyanssien tajua, eikä hiljaisemman laidan tummasyinen hyödyntäminen silti hidasta yhtyeen talttajyrän tehoa, pikemminkin päinvastoin. Ongelmakohdaksi nouseekin näin pohjan ollessa oikein hyvällä tasolla että miten yhtye erottuu edukseen tuhansista vastaavista yrittäjistä? Toki jo sävelkynän melodisuus, laulun toimivuus ja sovitusten variaatiokyky tekevät paljon. Kyllä Revenginekin alkaa jo kuulostaa vähintään yhtä vahvalta kuin moni oikeitakin levytyksiä tahkonnut raskaamman puolen yhtye.
Ilkka Valpasvuo
Roughbone
Bluespohjaista rock´n´rollia melkoisen hyvällä groovella mutta vaaniskellen soittava lohjalainen
Roughbone pistelee neljän biisin näyttellään mukavan äijästi. Ja tässä kohtaa hyvässä mielessä.
Niko Mikkosen laulu ei ole ihan yhtä vastustamatonta kuin vaikkapa
Black Magic Sixillä mutta samanlaista paholaisen värinää siinä kieltämättä on. Viisikon soitossa on toimivan nyanssien tajun ohella hyvää draivia ja oikeasti mukaansa nappaavaa koukkuakin. Aika perinteisestä rokituksista totutuilla tienviivoilla on toki kyse, mutta Roughbone ravistelee rajojen sisällä vähintään kelvosti. Jalka kieltämättä lähtee vispaamaan ja veikkaan että keikkapaikoilla en olisi ainoa lanteen keikuttaja. Hyvä boogie!
Ilkka Valpasvuo
Uutela: Autiomaa-ajat
Kouvolalainen laulaja-lauluntekijä
Jari Uutela liikkuu intiimin akustisen folk-popin maailmoissa. Tilaa on annettu ennen muuta tarinoille ja Uutelan suoraviivaiselle ja melankoliaan taipuvaiselle laululle. Tällaisilla eväillä vahvuuksia pitää löytyä joko laulutekniikasta, tarinoiden imusta tai sävelkynän taidosta. Mieluiten niistä kaikista. Laulu on ok, ei sen enempää tai vähempää. Sävelkynä ei myöskään kohoa mitenkään erikoisiin korkeuksiin, vaikka sovituksissa on välillä ihan hyviä mausteita riisutun näppäilyn tukena. Etenkin nimibiisissä. Tarinat taas… No, minua Uutelan haaveilu ei vakuuta, muttei ole onneksi myöskään kaikkein vaivaannuttavinta sarjaa. Ikävä kyllä keskiarvoksi jää hiukan liian keskiverto hajuton ja mauton näppäilijä, joten on mitä todennäköisintä että Uutelaa tullaan vielä kuulemaan joltain haukotuksia herättävältä suomi-radiokanavalta.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7887
