28.12.2008
Tuskin Pixiesin basisti Kim Deal tiesi vuonna 1988, millaisiin suurtekoihin Doolittlen avausraidan bassolinja lopulta innoittaisi: legendan mukaan Kurt Cobain kehitti Smells Like Teen Spiritin kuuluisan riffin epäonnistuessaan yrityksessään soittaa Debaseria. Yhteys on helposti kuultavissa. Cobain itse on sanonut legendaraidan syntyneen yrityksestä tehdä Pixies-biisi. Smells Like Teen Spirit sisältää simppelin ja tarttuvan riffin lisäksi toisenkin keskeisen Pixiesin musiikissa näkyvän ilmiön: hiljaa-kovaa-dynamiikan säkeistön ja kertsin välillä. Debaserin jatkuessa basson päälle laskeutuvat muut bändille ominaiset elementit: Joey Santiagon yksinkertaiset ja surffirockin kanssa flirttailevat kitarat, sekä Black Franciksen lähempänä huutoa kuin laulamista oleva vokalisointi. Vaikeaselkoisia, Debaserin tapauksessa Salvador Dalin Andalusialaisesta koirasta ammentavia lyriikoita unohtamatta. Lopputuloksena on todellinen indiemuotovalio.
Vain reilua vuotta ennen Doolittlen julkaisua bostonilaisyhtye oli lyönyt itsensä läpi pääasiassa indiepiireissä. EP Come on Pilgrim ja sitä seurannut Surfer Rosa –debyyttitäyspitkä olivat pullollaan tarttuvia melodioita, usein täysin ohi nuotin vedettyä laulua sekä punkille vertoja vetävää intoa. Surfer Rosan Where Is My Mindista on tullut erityisesti Fight Clubin loppukohtauksen taustamusiikkina toimimisen myötä varmasti tuttu vähänkään pop-kulttuuria seuraaville. Harva tosin tietää, että kyseessä on Pixiesin kappale. Huhtikuussa 1989 julkaistun Doolittlen myötä Pixies löi itsensä lopullisesti rockin kaanoniin. Sen voikin ylisanoitta väittää olevan yksi eniten 90-luvun alternativeen sekä indieen vaikuttaneista yhtyeistä. Nirvanan lisäksi Weezerin, Blurin ja jopa Radioheadin jäsenet ovat julkisesti nimenneet Pixiesin yhdeksi päävaikuttajistaan.
Pakko se on vain myöntää; harvoin tulee vastaan levyä, jolla olisi 15 raitaa ilman väliinputoajia. Jokaiseen kappaleeseen osuu tarttuva kertosäe tai kitaraleadi, oli kyseessä sitten selkeästi punkin suuntaan kurottava Crackity Jones tai häikäilemättömän surffaava Wave of Mutilation. Levyn ehdottomiin ässiin kuuluu edelleen hyvin ajankohtainen ympäristökatastrofista kertova Monkey Gone to Heaven, joka huipentuu mystisen numerologiseen c-osaan: Francis huutaa kurkku suorana then god is seven edellisten numeroiden ollessa jaettu ihmiselle ja paholaiselle. Kappale on levyn ainoa, jossa esiintyy perinteisen kitarat-basso-rummut-trion ulkopuolisia soittimia, tässä tapauksessa viulua ja selloa. Toiseksi henkilökohtaiseksi suursuosikiksi on helppo nimetä toinen levyn kolmeminuuttisista biiseistä: Hey, jossa Francis ja Deal laulavat erityisen onnistuneesti yhteen. Omissa kirjoissani pidän kappaletta jonkinlaisena rakkauslauluna, mutta tulkinnanvaraa on Franciksenkin tekstiksi harvinaisen paljon.
Francis on ilmoittanut kirjoittaneensa lyriikat keskeisenä päämääränään saada ne kuulostamaan hyvältä yhdessä. Päämäärän voi katsoa olevan saavutettu lähes täydellisesti. Tästä huolimatta lyriikat onnistuvat vaikuttamaan huomattavan monitasoisilta. Keskeisimpiä kautta linjan kuuluvia yhtenäisiä teemoja ovat vanhatestamentilliset aiheet, joista Doolittlella ammennetaan Deadissa ja Gouge Awayssa. Hey ja Tame käsittelevät kohtalaisen selkeästi seksuaalisia teemoja. Tulkinnanvaran takia albumilta on helppo löytää myös huumeiden, aseiden, hulluuden ja kuoleman kaltaisia tavanomaisia rock-teemoja. Näkökulmat ovat onneksi kryptisyydessään poikkeavia.
Doolittle ei ole missään vaiheessa soitannollisesti huikenteleva, tai edes tekniseksi luettava levy. Rumpali David Lovering tyytyy hakkaamaan vallan yksinkertaisia komppeja ja keskimääräinen sointumäärä on noin kolme per kappale. Joey Santiago onnistuu kitaran varressa tekemään – muun bändin tavoin – yksinkertaisesta äärimmäisen tarttuvaa ja kokonaisuutta tukevaa. Tamen kaltaisissa raivokkaammissa biiseissä soittoa voi pitää täysiverisenä runnomisena. Rytmiryhmästä allekirjoittanut läjäyttää kuitenkin isoimmat pisteet Kim Dealin ruutuun. Deal luo upean kontrastin tukemalla pehmeällä ja jopa eteerisellä äänellä Franciksen huutoja useammassakin kappaleessa. Samanaikaisesti hän soittaa bassollaan aloittelijatason linjoja, jotka ovat post-punk-hengessä lähes jokaisen kappaleen kantava voima.
Dealin bassottelu kiteyttää muutenkin koko Pixiesin yleisilmeen: taitoa varmasti löytyy, mutta paras jälki saadaan aikaan jättämällä se piiloon. Korostetun yksinkertaiset, mutta siitä huolimatta timanttiset sävellykset onnistuvat yllättäen kestämään aivan käsittämättömiä määriä kuuntelua. Kaikesta paistaa, että bändi olisi halutessaan voinut tehdä paljon monimutkaisempaakin musiikkia.
Pixiesin kotikutoinen ja melkeinpä autotallista ponnistava vaihtoehtorock toimi 90-luvun taitteessa keskeisenä ponnahduslautana kahdelle eri suuntaukselle. Grunge lisäsi siihen raskaampia elementtejä ja oli keskeisessä osassa tekemässä alternativesta uutta mainstreamia. Vähemmälle huomiolle jäänyt Pavementin ja Guided By Voicesin johtama lo-fi-linjaus korosti tee-se-itse-meininkiä, joka kuului nimensä mukaisesti varsinkin äänimaailmassa. Helppo on myös huomata Pixiesin vaikutus käytännössä kaikessa nykyindiessä. Siinä missä Surfer Rosaa voi pitää hiomattomana timanttina, osui Doolittlella kaikki kohdalleen. Vaikka Pixies ei missään vaiheessa päässyt nauttimaan suurta kaupallista suosiota varsinkaan Yhdysvalloissa, on sen ja Doolittlen pioneeriarvo täysin kiistaton. Juuri tästä syystä johtuen koko yhtye tuntuu jääneen harmillisen harvojen herkuksi.
Teksti: Oskari Onninen, kuvat: www.myspace.com/pixies
