12.12.2008
Pop on erityistä. Pop on yksilöllistä, koska se on yksilöiden tekemää. Popmuusikko pyrkii omaperäisyyteen laulamalla itsestään ja suuntaamalla viestinsä juuri sille tietylle tytölle/pojalle, johon on – tai on ollut – rakastunut. Vaikka ideaalitilanteessa subjektiiviset tuntemukset päätyvät koskettamaan tuhansia ihmisiä ympäri maailman, ei popmuusikko
säv./san./sov. -asioissa enää pidäkään musiikkia läheskään yhteisenä asiana; päinvastoin. Kevyen musiikin lyhyt historia jopa tuntee useita oikeudenkäyntejä, joissa biisintekijä on syyttänyt kollegaansa teoksensa ”kopioinnista”. Tekijänoikeuslakeja tavataan läpi liikuttavan vakavahenkisesti. Intertekstuaalisuus tulkitaan popin ja rockin alueella
valitettavan usein yksinkertaisesti mielikuvituksettomaksi plagionniksi.
Eikö tämä ole hieman kyseenalaista? Naurettavaa? Omassa kitarassa on kuitenkin samat muutamat sävelet kuin toistenkin soittimissa. Miellyttäviä soinnutuksia ja melodiakulkuja ei löydy ääretöntä määrää. Rakkaus, viha ja
kuolema ovat ja pysyvät. Uusi pop rakentuu jo olemassa olevan popin päälle limittyen siihen, käyttämällä sitä, muuttamalla sitä, olemalla osa verkostoa. Kaikki on kutakuinkin tuttua ja juuri siksi parhaillaan niin kiehtovaa. Tämän The Magnetic Fields in johtohahmo Stephin Merritt on
oivaltanut varsin hyvin.
New Yorkista lähtöisin olevan orkesterin seitsemäs pitkäsoitto 69 Love Songs perustuu nimenomaan vahvaan viittaavuuteen ja itsetietoisuuteen. Merrittin ja kumppanien kolmituntisessa ja -levyisessä pop-eepoksessa
jokainen kappale on aina auki toisaalle, aina avoimesti velkaa jollekin. Milloin Billie Holidaylle, milloin The Jesus and Mary Chainille; aina kuitenkin entiselle, nykyiselle tai tulevalle rakastetulle. Jokainen biisi
todella käsittelee tavalla tai toisella rakkautta. Kaiken lyriikan käsitteistä on siis valittu käyttöön ehkä se kaikkein kulunein ja käytetyin. Merritt kääntää tämän tuttuuden, biisiformaatin rajallisuuden, sekä analyyttisen perinnetietoisuuden härskisti vahvuudekseen. Albumi sisältää jazzia, punkkia, shoegazingia, pianoballadeja – listaa voisi jatkaa varsin kauan. Minkään pastissikokoelman tasolle 69 Love Songs ei pienestä uhasta huolimatta suostu jäämään. Genrefasisteille albumi näyttää lopulta sivistyneesti keskisormea. Vinjettejä eri suuntiin löytyy
henkeäsalpaavan paljon. Yhdistäväksi tekijäksi nousee pop (usein suppean suosion vuoksi etuliitteen ”indie” kanssa). Vieläpä harvinaisen herkullinen pop, joka ei pyydä rakenteitaan anteeksi, vaan nostaa ne rohkeasti flirttaillen esiin.
Tunnistettavin elementti The Magnetic Fieldsin musiikissa lienee Stephin Merrittin kuivakka baritoni. Vaikka biisejä tulkitsevat välillä myös Shirley Simms, Claudia Gonson, LD Behgtol ja Dudley Klute, eivät he muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saa Merritin kappaleisiin vastaavaa latausta kuin mies itse parhaillaan. Hän tulkitsee tekstejään ajoittain pelottavan matalilta taajuuksilta, mistä esimerkiksi I Shatter ja You´re My Only Home ovat kelpo todisteita. Revittelyihin ja ylilyönteihin Merritt ei tulkitsijana koskaan lähde. Hän antaa sisällön puhua ja pyrkii ajoittain tietoisesti astumaan sivuun tunnekeskiöstä. Etäältä palataan muutamalla terävällä sanalla äkkiä takaisin vaikkapa keskelle jätetyksi tulemisen tuskaa. Tunne-elämän kuvaajana Stephin Merritt muistuttaakin ajoittain Morrisseyta. Synkimmissä kohdissa mieleen nousee jopa Lou Reed.
Merrittin rakkauslaulut eivät missään nimessä sisällä vaikeaselkoista lyriikkaa. Niistä löytyy paljon rutikuivaa huumoria ja ilkeilyä, kuten jo otsikoista How Fucking Romantic, Absolutely Cuckoo tai Yeah! Oh
Yeah! voi päätellä. Ensitapaaminen 69 Love Songsin kanssa saattaakin helposti kulua näppäryyksiä ja vastustamattomin koomisia kiteytyksiä (”a melody is like a pretty girl / who cares if it´s the dumbest in the
World") bongatessa. Albumin todelliset ansiot alkavat kuitenkin hiljalleen nousta esille, jos miehen sanomalle viitsii uhrata aikaa. Valtavasta biisijoukosta nouseekin pian esille yksilöitä, joita kuunnellessa huomaa hymyilevänsä ja itkevänsä samanaikaisesti. Esimerkiksi kappaleen The Book Of Love pyynnöstä ”you ought to give me wedding rings” saa turhaan etsiskellä ironiaa. Asleep And Dreaming menee rakkaudentunnustuksena
samaan skaalaan. Äkkiä aluksi mahdollisesti liian itsetietoiselta vaikuttanut formaatti unohtuu tyystin taka-alalle. Tunne syrjäyttää älyn, muttei sulje sitä pois.
Missään nimessä 69 Love Songs ei säilytä tasoaan alusta loppuun. Mukaan mahtuu runsaasti kehnoja ja suorastaan ärsyttäviä kappaleita. Tätä kautta paketti vertautuukin The Beatlesin Valkoiseksi tuplaksi kutsuttuun The
Beatlesiin, joka lukuisten helmien lisäksi sisältää myös ehkä juuri ne komean uran kauheimmat hetket. Floppeihinsa levy ei kuitenkaan kaadu. Materiaalin runsaus mahdollistaa tason vaihtelun. Mitään yhtenäistä
albumikokonaisuutta tuskin on edes tavoiteltu. Aivan kuten Lennon/McCartney -kaksikko aikanaan, pitää myös Stephin Merritt yksittäistä biisiä taiteensa perusyksikkönä. Vaikka 69 Love Songs on eräänlainen teemalevy, ei sillä ole mitään tekemistä esimerkiksi 1970-luvun progen historiallisten möhkäleiden kanssa. Vajaan kolmen minuutin kokonaisuus on ainoa todella merkitsevä seikka The Magnetic Fieldsin musiikkissa. Kappaleita voi nauttia missä järjestyksessä hyvänsä, sieltä täältä, mielin määrin. Tämä on jopa suositeltavaa ja oikeastaan välttämätöntä. En ole
koskaan kuunnellut levyä kerralla alusta loppuun. Ovatkohan bändin jäsenet itsekään?
Stephin Merrittin kaikki vuoden 1999 jälkeiset työt lukuisine sivuprojekteineen ovat jääneet selvästi 69 Love Songsin varjoon. Osittain tämä johtuu siitä, etteivät The Magnetic Fieldsin 2000-luvun pitkäsoitot I (2004) ja Distortion (2008) hienoista hetkistään huolimatta yksinkertaisesti yllä rakkauslaulujen tasolle. Osittain kai siitä, että 1900-luvun päätteeksi julkaistu tripla-albumi onnistuu tavallaan kiteyttämään jotain koko kevyen musiikin lyhyestä, mutta runsaasta historiasta. Suosittelen.
Teksti Antti Hurskainen, kuvat: www.houseoftomorrow.com
