The Others, Adora, LoveGrapes

Halloween Happening XIV seisoi komeasti kadun varressa olevassa julisteessa, kun suuntasin lokakuun viimeisenä iltana Semifinaliin. Tänä vuonna perinteisen Halloween Happeningin suunnitelmiin tuli ikävä muutos, kun kitaristi Henry Waldénin tapaturmaisesti reilua kuukautta aiemmin menettänyt Angelica Kult joutui perumaan esiintymisensä. Ilta tarjosi silti tukevan annoksen tummasävyistä ja, Pohjois-Amerikkaan viittaavasta nimestään huolimatta, taatusti erittäin kotimaista rock-musiikkia.

Tapahtuma sai mielenkiintoisen startin, kun minulle aiemmin tyystin tuntematon LoveGrapes aloitti osuutensa. Olin toki huomannut jo ennen keikkaa estradin taustalle vedetyn valkokankaan, sekä sen kummallisen yksityiskohdan, että vokalistin mikkiteline oli sijoitettu permannolle lavan eteen, mutta en ollut uhrannut näille huomioille toista ajatusta.

Näillä asioilla oli kuitenkin tarkoituksensa, sillä keikka käynnistyi siten, että valkokankaalle heijastettiin noin viiteen minuuttiin tiivistetty versio alkuperäisestä Frankenstein elokuvasta, jota yhtye ryyditti varta vasten luodulla musiikilla. Vokalisti lauloi osuutensa vielä permannolla seisten, jotta maksimaalinen määrä kuvasta näkyi mahdollisimman monelle kuulijalle. Ja minkälaisesta musiikista olikaan kyse? Kuvitelkaapa sellainen sattumusten summa, joka saattaisi Berliini-kauden Bowien, innovatiivisimman Pink Floydin sekä New York vuosiensa aikaisen John Lennonin yhteen – ja tämä tähtiryhmä keksisi soittaa grunge-soundeilla kokeellista tulevaisuuden rockia.

Timanttisen alun jälkeen kuvapätkät loppuivat ja LoveGrapes muuntui samalla musiikillisesti tyystin uudeksi ryhmäksi. Suurin osa kokeellisuudesta lensi yli laidan perinteisemmän pop-rockin tieltä ja samalla bändi kääntyi satumaisesta ihmeestä vain joukoksi tavallisia kuolevaisia. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla tunnelma koki tässä vaiheessa melkoisen lässähdyksen, mutta parin mitäänsanomattomalta vaikuttavan siivun jälkeen bändi alkoi parantamaan uudelleen otettaan, vaikka alun kaltaista huippua ei enää koettukaan. Rumpali ja basisti saivat puristettua biiseihin mustaa groovia, johon asianmukaisen kulmikkaalla tavalla soittava kitaristi toi oman lisänsä. Yhtyeen vahvin ase oli kuitenkin persoonallisesti liikkuvan vokalistin uupumaton työ, jonka ansiosta LoveGrapesista jäi lopulta erittäin positiivisvoittoinen maku suuhun. En tosin siltikään voi olla aprikoimatta, mihin kaikkeen bändillä voisikaan olla rahkeita, jos se vain jaksaisi uskoa enemmän rajojen olemattomuuteen.

Mustan hevosen vetäydyttyä lauteilta koitti helsinkiläisen Adoran vuoro, joka olikin jo huomattavasti aloittajaa tutumpi nimi. Adorasta puhuttaessa mainitaan melkein poikkeuksetta jossain vaiheessa Tori Amos, mikä on mielestäni hieman kummallista sekä vaivaannuttavaa, sillä Adora ja Amos eivät monissa kohdin jaa muuta kuin saman alkukirjaimen.

Puoliakustisesta duosta jossain vaiheessa oikeaksi bändiksi kasvanut ryhmä ei haaskannut aikaa lämmittelyihin vaan loi välittömästi kuulijoidensa ylle mystisen tunnelman, joka kietoi mukavasti täyttyneen Semifinalin vaivatta pauloihinsa. Lumimarjan upea, vahva, monisävyinen sekä sanalla sanoen persoonallinen ääni oli kivijalka, jolle saattoi vaivatta luottaa suuriakin rakennelmia ja monissa kappaleissa vokalisti olikin paljon vartijana. Päivytin kitarointi ja taustalaulu antoi rakenteille lisävoimaa, jota useammissa kappaleissa ryyditti vielä Kirk Hammetilta näyttävä rumpali, sekä vastikään vahvuuksiin rekrytoitu basisti. Ryhmän soitossa oli imua, mutta parhaimmillaan Adora oli ehkä sittenkin niissä numeroissa, joissa äänessä olivat vain Lumimarja ja Päivyt. Toisaalta rankemman rockauksen mukanaan tuoma vaihtelu korosti entisestään herkempien laulujen haurautta, joten ehkä kolikon kumpikin puoli oli tarpeen jotta täysimittainen keikka saattoi onnistua.

Akustisen kitaran, sielukkaan laulun sekä useimmissa kohdin aaltomaisen rytmiikan liitto ei siis muistuttanut niinkään Amosin tekosista, vaan useammin musiikista tuli mieleen pahasti aliarvostettu norjalainen Bel Canto – sekä satunnaisesti jopa Black Tape for a Blue Girl, mikä ei ole ihan vähän sanottu. Adoran selvin ongelma tuntui olevan materiaalin epätasaisuus, sillä suorastaan mykistävien numeroiden väliin mahtui myös jokunen ei-niin-vakuuttava hetki. Jotain ryhmän potentiaalista kertoo kuitenkin osaltaan se, että heikoinkin materiaali kantoi vahvan karisman avulla vaivatta loppuun saakka.

Esimerkillisesti edennyt Halloween sai arvoisensa huipennuksen, kun The Others aka 22-Pistepirkko pisti väen tanssaamaan illan päätteeksi 60-luvun pop-rock helmien tahtiin. Eikä Askon, PK:n ja Espen tarvinnut tietenkään esittää edes sen kummempaa tanssiinkutsua, kun ilma jo kuumeni ja lukuisat kengät takoivat Semifinalin kovia kokenutta lattiaa entistäkin tasaisemmaksi.

26 vuotta sitten rockin SM-kisat voittanut trio käynnisti keikkansa pari astetta tuntemattomammalla materiaalilla, aivan kuin kokeillakseen kuinka herkällä päällä kansa oli. Parin biisin jälkeen Asko jätti hetkeksi kosketin-postinsa ja jammasi tamburiinin kera pitkin lavaa, tasapainoillen siinä sivussa erittäin näyttävällä tavalla monitorien päällä. Tämä tuntui olevan samalla se kulminaatiopiste, josta setin menevämpi osa käynnistyi ja käden käänteesä trio puristi yleisönsä tiukasti itseään vasten. Menovaihde lyötiin silmään vasemmalla ja oikealla, eikä aikaakaan kun allekirjoittanutkin buugasi jo täyttä häkää mukana. Soundien puolesta keikka oli tuttuun tapaan totaalista korvakarkkia ja vaikka PK vaikutti hetkittäin jopa ärtyneeltä kulki trion soitto groovaten eteenpäin.

Kokeneen muttei suinkaan liikaa rutinoituneen kolmikon käsittelyssä vanha kuumotusraita Jambalaya sai tulisen kuorrutuksen, eikä biisin karmeaa suomennosta jostain vuosien takaa edes muistanut. You Are My Destiny loi tilaan säröisän hypnoosin aivan kuin huomaamatta, rosoisen kitaran loihtiessa Link Wraymaisia piirtoja iltaan. The Othersin käsissä garage-porinä sekä tarttuvat pop-koukut limittyivätkin graniittiseksi kokonaisuudeksi, jossa rullaavuus ja rentous heijastuivat Pistepirkkoa astetta suoremman ilmaisun keskeltä. Kerrassaan oiva lopetus kaikin puolin onnistuneelle illalle, minkä jälkeen kelpasi suunnata ulos Pyhäinpäivän / Halloweenin / Samhainin kummitusten, henkien sekä haamujen sekaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth