03.11.2008
Klubi/Tampere
Brooklynistä asti kauas Tampereella saapunut Joan As Police Woman oli tarpeeksi kova vetonaula kokoamaan kohtuullisen väkimäärän Tampereen Klubille noin maanantaiksi. Vaikka ahdasta ei ollutkaan, sai yhtye hyvin täytettyä tilan ja luotua yhteyden yleisönsä kanssa. Etenkin sen jälkeen kun basisti Timo Ellis pyysi normaaliin Tampere-tyyliin parin metrin hajuraon lavaan jättänyttä yleisöä siirtymään rohkeasti lähemmäksi.
Laulaja-pianisti-kitaristi-lauluntekijä Joan Wasserin todella kantavan laulun ja rajusta haastamisesta herkkään hissutteluun vaihtelevan tulkinnan ehdoilla mentiin, vaikka Ellis ja rumpali Parker Kindred eivät missään nimessä olleet mitään statisteja! Miesten lauluosuudet olivat hienoja ja viipyilevän sielukkaasta kipakkaan rokkaavaan vaihteleva rytmeily sopi Joanin taustalle oivasti. Vaikka kitara kädessäkin mentiin mainiosti - sekä omilla biiseillä että joukosta nousseen Jimi Hendrix-vakio Firen mahtavalla tulkinnalla - kiteytyi Joanin hypnoottinen ja selkäpiihin uppoava laulu parhaiten mahdollisimman riisuttuna ja nimenomaan kuulaan pianon varassa. Todella pitkäkestoinen, voisi jopa sanoa täyteläinen, keikka kuorrutettiin viimeistään Ellisin ottaessa sähkö-ukulelen käyttöön. Hianoo!
Keikka alkoi silti hiukan odotellen, vaikka laulu oli alusta asti todella mahtavaa kuultavaa. Mutta yhden komean pysähtymisen jälkeen yleisö oli tiukasti kolmikon hansikkaissa. Varsinkin sen jälkeen kun Joan sai innokkaan valokuvaajattaren suomaan hänelle rauhan syventyä yhden keikan hienoimman kappaleen juurille asti viemiseen. Encoreihin asti päästäessä en usko että kukaan ainakaan salissa hipihiljaa seuranneista musiikin ystävistä voi sanoa olleensa pettynyt. Paljon, tunteella ja erittäin taitavasti!
Lämmittelijänä olleen Tapesin keikasta tuli nähtyä loppupuolisko. Hyvin toimi sekin, Jukan kokoama taidokas bändi toi musiikkiin livenä mukavan rokkaavan otteen, vaikka se Jukalle ominainen leppoisuus ja pop-kauneus siellä edelleen loisti. Vihellysbiisi Coming Up pisti hiukan vibaa punttiin, Tuomas Luukkosen kitarointia on aina ilo seurata ja Teemu Markkulan sopivasti mausteena pysytellyt saksofonismi koristi kakkua oivasti. Tommi Salmisen ja Samae Koskisen muodostama rytmiryhmä vei juttua hyvin. Tapesin siirtyminen akustisesta hiplailusta bändisoittoon ei sinänsä ole edistysaskel, vaan enemmän uusi suunta. Se joka tapauksessa toimii hyvin, vaikka New Yorkin vieraiden rinnalla Tapes jäikin selkeästi sivurooliin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
