21.10.2008
Tavastia/Helsinki
Taivaalta tihuttaa vettä kun kiiruhdan puolittain juoksujalkaa kohti Tavastiaa. Emilie Autumnin saapuminen Suomeen on merkkitapaus ja nyt meinaan missata tuon tapauksen alun kirotun hitauteni takia. Keikan aloitusajankohdaksi on merkitty 19:30, mikä on päässyt sittenkin yllättämään. Viime metrit kohti ovea taittuvat sekunneissa – navakka vastatuuli pirskottaa pisaroita kasvoilleni kun kurkotan ovelle, tempaisen sen auki ja pääsen viimein sateelta suojaan. Sekunniksi seisahdun eteiseen ja kuuntelen: hyvä, vielä ei kuulu musiikkia. Siispä takki äkkiä narikkaan ja salin puolelta varaamaan mainiointa mahdollista katselupaikkaa. Korkea tila kylpee jo hiljaisessa musiikissa ja sinisessä valossa kun yritän löytää paikkaani yleisömassasta. Niukassa valossa lavarakennelmat ovat miltei kokonaan piilossa ja vasta kun musiikin ensi tahdit jyrähtävät ilmoille, huomaan katonrajasta roikkuvan kellon, jonka viisarit osoittavat tietysti neljää keväisen 4 o´Clock ep:n hengessä.
Yleisön ääni nousee intron myötä ja taputukset yltyvät kun Autumnin ”Crumpetit” astelevat yksi toisensa jälkeen lavalle ja kun illan päätähti liittyy viimeisenä seuraan on meteli jo korviahuumaava. Viisi minuuttia sitten tarvoin vielä sateessa ja nyt Chicagon kohtalokkain gootti johtaa jo joukkoineen Tavastiallista väkeä (ja minua siinä mukana) täysin suvereenisti. Tervetuloa showhun.
Aluksi äänivalli tuntuu jopa lyövän yli, mutta pian balanssi löytyy ja keikka lähtee rullaamaan omalla painollaan eteenpäin. Autumnin musiikkia on helppo kuvata teatraaliseksi, mistä hyvänä esimerkkinä käyvät jo mielenkiintoiset genretermit ”Dark Cabaret” sekä ”Victoriandustrial”, joita neidon yhteydessä käytetään. Tummassa, vinksahtaneessa ja persoonallisuutta uhkuvassa musiikissa käytetään runsain mitoin koneita, jotka livetilanteessa tulevat poikkeuksetta taustanauhalta. Tätä massiivista runkoa koristelevat cembalo ja sähköviulu, joiden käytössä Autumn on ansioitunut koko pienen ikänsä. Myös suuri osa taustalaulusta tulee nauhalta, mutta tämä ei haittaa, sillä itse Autumn on aidosti äänessä ja hän on lopulta se myrskyn keskus, jota kaikki muu kiertää.
Etenkin keikan alkupuolella riittää seurattavaa yllin kyllin, kun jokainen kuudesta esiintyjästä tuntuu tekevän koko ajan tahollaan jotain kiinnostavaa. Monet osat ja askeleet ovat selvästi etukäteen harjoiteltuja, mutta myös improvisaatiolle on jätetty runsaasti tilaa. Tilanteen mukaan kappaleiden sanat joko huudetaan, kuiskataan tai näytellään ilmoille. Välillä vietetään reatraalista teetaukoa eturivin kanssa, joka saa tässä yhteydessä myös kirjaimellisen teekasteen. Totaalisen ylipukeutuneet esiintyjät vievät väkeä kuin pässiä narusta ja tunnelma tiivistyy jo parin ensimmäisen kappaleen aikana huippuunsa. Naamioita, yhteislaulua ja tanssia. Teatteria, yksityiskohtia pursuavia lavasteita sekä taitavaa valojen käyttöä. Tervetuloa tottavie kunnon showhun.
Opheliacin nimiraidan aikana Autumn kurottautuu muutaman kerran lavalta eturivejä kohti, mikä aiheuttaa toistuvaa kirkumista. Samaiselta Opheliac albumilta löytyvä Liar jyrää hetkeä myöhemmin kaiken alleen, vaikka olisin ehkä mielummin kuullut Swallown heleää kelluntaa, mutta eihän sitä kaikkea voi saada. Onneksi sentään Misery Loves Company ja Thank God I´m Pretty ovat löytäneet tiensä settilistaan. Kokeneeksi esiintyjäksi kouliintunut Autumn osaa todellisen tähden tavoin sekä antaa että ottaa, joten kun koittaa pitkän puheen aika se kuunnellaan kiltisti läpi – sitä paitsi eihän se ole mukavaa, kun artistilta pöllitään nalleja kesken kiertueen.
Juuri kun mieleeni ehtii hiipiä kavala ajatus siitä, että tuore ep Girls Just Wanna Have Fun / Bohemian Rhapsody onkin ollut vain silkka täytejulkaisu, otetaan pikkukiekko vihdoin viimein käsittelyyn. Tässä vaiheessa keikka on kestänyt jo puolitoista tuntia, mutta koska aika on hetkellisesti lakannut vaikuttamasta Tavastian tilassa, nousee yleisön sähkövaraus jälleen uudelle tasolle.
Rauhallinen Mad Girl esitetään tuutulauluna, jonka aikana Crumpetit saapuvat pienen tauon jälkeen takaisin lavalle eriasteisissa unipuvuissa. Ilmassa on lievää lopetuksen tunnelmaa, joka kuitenkin torpataan välittömästi riehakkaalla versiolla Bohemian Rhapsodysta. Kappaleen aikoinaan säveltänyt Queenin kultakurkku Freddie Mercury on ollut pian 17 vuotta mullissa, mutta tuskinpa herra olisi pistänyt pahakseen tätä versiointia, johon ladataan mukaan roppakaupalla suurta ja synkkää goottisydäntä. Tyylipisteet tippuvat hieman lievästä yliyrittämisestä, mutta toisaalta juuri se tuo samalla tilanteeseen oman charminsa. Armoitettu pop-säveltäjä Robert Hazard poistui taannoin keskuudestamme, mutta Mercuryn tavoin hänkin olisi antanut takuulla täyden siunauksensa Autumnin & Bloody Crumpetsien näkemykselle Girls Just Wanna Have Fun iloittelusta, joka veti mielestäni tyynysotineen päivineen vertoja jopa Cyndi Lauperin vuoden 1983 versiolle.
Eräs keikan omalla vinolla tavallaan mielenkiintoisimmista hetkistä koitti kuitenkin lopun jo häämöttäessä, kun vanha Monty Python ralli Always Look On The Bright Side of Life kajahti soimaan. Viimeistään nyt alati mukana kulkenut musta huumori pääsi toden teolla kukkimaan ja kun kävelin puoli tuntia myöhemmin entistä karseammassa säässä Tavastialta kohti kyytiä ja kotia, en voinut kuin hymyillä.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
