15.09.2008
Kuudes Linja/Helsinki
Parin vuoden takaisen Avannon syystä tai toisesta väliin jättänyt Black Dice saapui vihdoin viileän syyskuiseen Helsinkiin, ja onneksi saapui. Kokeellisemman musiikin Uusi Aalto -klubilla esiintynyt kolmikko New Yorkista jakoi illan esiintymislavan kotimaisten Kuupuun ja Tomutontun kanssa.
Illan aloittajana toimi mm. Avaruksesta ja Hertta Lussu Ässästä tuttu Kuupuu eli Jonna Karanka. Reilu parikymmentäminuuttinen kollaasimainen ääniesitys oli parhaimmillaan hypnoottisen vangitsevaa avaruudellisia tasoja saavuttanutta luuppaavaa psykedeliaa. Kokeilevalla tavallaan erilaisia soittimia taustanauhoihin ja samplerinsa äänikudoksiin yhdistelevä Kuupuu loi äänimaailmaa, joka eli ja hengitti omaa elämäänsä, olematta kuitenkaan liian vaikeaa tai tekotaiteellista. Kuulijansa mukaan tempaavat rytmit (ilman varsinaisia rytmi-instrumentteja) yhdistettynä ajoittain toisista maailmoista tuleviin ja toisaalta taas lämpimän läheisiin ääniin oli parhaimmillaan kylmässä syysillassa parempaa eskapismia kuin televisio koskaan. Onnistunutta esitystä vahvisti sen juuri sopiva kesto.
Kuupuun jälkeen lavalle kiipesi toinen kotimaisen musiikin kokeilija, Tomutonttu-nimellä esiintynyt Kemiallisten ystävien Jan Anderzén. Tomutonttu soitti kaksi kappaletta, kutakuinkin saman mittaisen paketin kuin Kuupuu. Yhtä lailla kokeilevaa elektronista musiikkia kuin Kuupuulla mutta sillä erotuksella, että Tomutontun näkemys perustuu enemmän laitteista ja taustoista saataviin ääniin kuin varsinaisista perinteisistä instrumenteista taiottaviin ääniin. Rytmisesti vahva esitys piti sisällään mm. äänitettyä puhetta, elektronisia rytmejä, samplerin nauhoitteita ja Tomutontun itsensä esittämiä vokaaleja. Toimiva esitys tämäkin, ja satunaisemmalle kuulijalle oli tarjolla jopa muutamia sävelkulkuja.
Kahta ensimmäistä artistia voimakkaasti yhdistänyt seikka on, ettei kumpaakaan juuri jaksa levyltä tai muussa nauhoitetussa muodossa kuunnella. Molempiin tuntuu kuitenkin elimellisesti kuuluvan esityksen visuaalinen aspekti, enkä tässä tarkoita taustagrafiikoita tai vastaavia (joita ei näillä artisteilla ollut) vaan yksinkertaisesti sitä, että musiikki näyttäisi syntyvän siinä lavalla, välittömästi ja ainakin näennäisesti improvisoiden. Vaikka puhtaasta improvisaatiosta ei suoranaisesti ollut kyse kummankaan kohdalla, ovat molemmat artistit sellaisia jotka kannattaa ennemmin nähdä elävänä kuin yrittää levyltä.
Samankaltaisella linjalla pelasi myös Black Dice, jolla tosin oli taustalleen heijastettua grafiikkaa. Melkein pimeydessä esiintynyt kolmikko lähestyi materiaaliaan samalla tavalla kuin lämmittelijätkin: yhteen menoon soittaen. Reilun kolmen vartin rypistys oli parhaimmillaan hengästyttävää kuultavaa. Ei ehkä pitäisi sanoin edes yrittää selittää tilannetta, mutta yritetään. Kolmikko yhdisteli toimivasti meteliä, biittejä ja sähkökitaran ujellusta ja oli sekä psykedeelinen että tansittavan rytmikäs. Ei tietenkään kaikkea samanaikaisesti, mutta todella toimivasti hyvinkin erilaisia aspekteja yhdistellen.
Rehellisesti sanoen en tunnistanut kuin yhden kappaleen koko setin aikana mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Rinnassa tuntuva voimakkuus (sekä volyymin että musiikin) oli parhaimmillaan mykistävää. Tai siis, miten kuvailla kovaa soivaa ja potkivaa äänikollaasia, jossa ei ole kuin alati elävä rakenne ja joka jossain sopivassa kohdassa saattaa muuttua seuraavaksi rakenteeksi ja jonka päällä saattaa kuulua huutoa ja alla minimalismista ponnistavaa rytmiikkaa tai villisti poukkoilevia sähkörumpuja tai korkealta ulisevaa sähkökitaraa tai vain yksinkertaisesti meteliä, joka toimii. Settiin eksyi muutama suvantokohta, jotka pelasti niiden jälkeen tulleet tutummat tai hektisemmät kappaleet, sikäli kuin setin osiin jakaminen ylipäätään näin jälkeen päin on mielekästä. Tai siitä sanoin kertominen.
Olisit ollut paikalla, ei tämä selittämällä aukea.
Teksti ja kuvat: Jani Ekblom
