11.09.2008
Verona/Italia
Kun mietitään eurooppalaisia maita musikaalisessa mielessä, ei Italia nouse sinne kiinnostavampien joukkoon. Yleinen harhaluulo onkin että saapasmaasta tulee ainostaan Eros Ramazzottiin kaltaisia imeliä viihdyttäjiä sekä semi-tunnettuja heviyhtyeitä. Pinnan alla tapahtuu kuitenkin paljon muutakin. Kolmipäiväinen Urban Zoo-festivaali esitteli Veronassa maittavan kattauksen modernia italialaista musiikkia ja kulttuuria, jonka painopiste oli selvästi asetettu sinne ”vaihtoehtoisemmalle” linjalle. Desibeli otti katsasti festivaalin ensimmäisen päivän tarjonnan.
Nimensä Urban Zoo-festivaali on saanut siitä, että se järjestetään Veronan keskustan liepeillä sijaitsevassa entisessä Santo Spirito-eläintarhassa. Vanhat muurit ja eläinten jykevät asumisrakannelmat luovat tapahtumalla uniikin ilmapiirin, jota tapahtuman aikana vallinnut 30-plusasteen sää vain entisestään vahvisti. Saavuin paikalla jo hyvissä ajoin ennen bändien aloittamista, mutta aika vierähti mukavasti paikalle rakennettuja valokuva- ja taidenäyttelyitä tutkaillessa. Myös runollisen puolen taitajille, graffitimaalareille ja skeittaajille annettiin omat esiintymisvuoronsa, joten aivan silkasta musiikkitapahtumasta ei voitane puhua.
Illan musiikillisen annin aloitti Veronan oma ylpeys Yoshmalo. Nelimiehinen yhtye liikkuu tyylillisesti jossain postrockin ja perinteisemmän indien välimaastossa, joskin myös vivahteita elektronisemmasta ja jopa progehtavasta ilmaisusta oli paikoin havaittavissa. Nuoresta iästään huolimatta Yoshmalo on selvästi löytänyt oman persoonallisen tyyliinsä, eikä esiintymispuolessakaan ollut indiepopin - ja rockin helmasynniksi muodostunutta nöyristelyä. Yoshmalon melodisesti kaunista, mutta voimakasta vyörytystä kuunnellessa selkäkarvat nousivat paikoin pystyyn, joka kertoo omaa kieltään keikan vaikuttavuudesta. Etelä-eurooppalaiset, mutta englanniksi laulavat bändit ovat yleensä tekstiensä puolesta lähinnä koomisen kömpelöitä, mutta Yoshmalolla on homma kunnossa myös tällä sektorilla. Ainoa mieleen tuleva kohentamisen vara yhtyeellä on settinsä selkeyttämisessä, sillä nyt yhtye pyrkii lähinnä osoittamaan sinänsä kehuttavaa monipuolisuuttaan. Jututin bändin laulaja-kitaristia Brolinia keikan jälkeen ja miekkonen totesi että bändin sovitukset ovat livenä hyvin eläväisiä, jonka todisti viimeistään tuokion kylkiäisenä käteeni lyöty bändin demo-cd. Hieno tuttavuus, josta toivottavasti kuullaan vielä myös ihan ”oikeiden” levyjen muodossa.
Toisena lavan otti haltuun milanolainen Orange-duo. Garage-rockia soittava kaksikko pyrki pitkälti kulkemaan White Stripesin viitoittaman laulu-kitara-rummut-kolmiyhteyden perässä, mutta aivan parhaalla tavalla Orangen matka ei taittunut. Bändin laulaja-kitaristi kärsi jatkuvista ongelmista pedaalilautansa kanssa ja tämä luonnollisesti hivenen latisti keikan intensiteettiä. Ja vaikka kuinka sympaattisesti Orangea koitti kuunnella, oli pakko myöntää etteivät yhtyeen kappaleet ainakaan vielä kovin kaksisia olleet. Hurja energia ja yritys peittivät pahimmat lapsukset ja samalla laulajan hupaisa Remu-englanti jäi varjoon.
Illan päätti Cherry Lips, eli Veronan vastaus Suzi Quatrolle, Joan Jettille, Sahara Hotnightsille ja muille naisrokkareille. Yhtye oli illan kolmestä esiintyjästä selvästi ammattitaitoisin ja ilmeisesti myös suosituin, sillä lavan eteen muodostui paikoitellen jopa suomalaista festaria muistuttavaa hälinää. Tämä tosin taisi johtua pääosin laulaja-kitaristi Stefyn kimaltavasta minihameesta, mutta varmasti myös musiikilla oli osuutta asiaan. Cherry Lips soitti esikuviensa mukaisesti konstailematonta ja suoraviivaista rokkia, josta turhat hienostelut oli jätetty muiden huoleksi. Omien, pääosin makoisesti tarttuvien rokkipalojen sekaan yhtye ujutti hyvällä maualla valittuja covereita niin Iggy & Stoogesilta, Rollareilta kuin – tuota, hhhmm, Cyndi Lauperilta. Jälkimmäisen tutuksi tekemä Girls Just Want To Have Fun taittui yllättävänkin maukkaaseen rock-muotoon, joskin levytetty versio ei aivan samalla tarmolla potki. Mukava reipas päätös illalla ja pakkohan tuo on myöntää etteivät vieressäni kuolanneet ”luigit” aivan väärässä olleet, kyllähän tuo Stefy on aikamoisen seksikäs pakkaus. Eikä mielipuolisella dravilla kannuja paukuttanut rumpali Serena tästä paljon jälkeen jää.
teksti ja kuvat: Jari Jokirinne
