05.09.2008
Klubi/Tampere
Monsters of Popin toinen ilta jatkui Klubilla kahden ruotsalaisen indie-nimen ja Reginan tahdeissa. Melkoisen väkirikkaissa tunnelmissa jatkettiin myös perjantaina ja kaikille esiintyjille riitti faneja. Gävleläisten David Lehnbergin ja Elin Lindforsin ympärille rakentuva The Deer Tracks aloitti heleän tumman electronican kanssa, jossa kaikaa niin post rock, indie-sävykkyys kuin pienuus ja herkkyys. Vaikka bändi koostuukin oikeasti edellä mainitusta kaksikosta, oli MOPin lavalla myös muutama puhaltaja ja tietokoneella ja synalla aseistetut tukijoukot. Huomio keskittyi silti vahvasti Elinin ja Davidin toisiaan täydentäneeseen lauluun ja koko hommaan hymyilevään pienuuteen. Leijailevuus ja viipyilevyys kuuluu vahvasti Peuran Jälkien juttuun.
Sinänsä ruotsalaisten yön pimeiden tuntien söpöily-maalailu ei ollut kattauksessa ihan parhaalla kohdalla. Astetta enemmän nostetta, sanoisi mainosteksti. Silti bändin musiikki ei alkanut ärsyttämään, vaikka se jäikin hiukan taustatapetin asemaan. Soundinsa puolesta Deer Tracks on oikein mukavaa kuunneltavaa. Mitään erityistä nähtävää bändissä ei sitten (Eliniä lukuunottamatta) ollut – lavalla oltiin ja herkisteltiin, taustakankaalta tuli jottain showta ja soittimia löytyi monennäköistä. Mutta keskittynyttä huomiota keikka ei varastanut. Joka käytännössä tarkoittaa sitä että ihan sellaisia killeribiisejä hyvästä pohjasta ei tällä keikalla tarjoiltu, jotka olisivat repäisseet ja innostaneet ihan tosissaan sukeltamaan Tracksin juttuun. Niin kuin kävi edellisenä iltana Everything Is Made In Chinan keikalla.
Regina tuntuu jakavan mielipiteet kaveripiirissäni. Toiset diggailevat yhtyeen uutta kliinisempää materiaalia, toisille taas trion alkuvaiheen rosoisempi, haparoivampi ja eläväisempi fiilistely on sitä ominta Reginaa. Toki niitäkin on jotka vihaavat bändiä kuin ruttoa. (Mitä järkeä ruton vihaamisessa muuten edes on?) Itse tuntuisin kuuluvan keskimmäiseen joukkoon, sillä jotenkin jo lähtökohtaisesti Reginan keikka syksyllä 2008 ei hirveästi innostanut. Eikä siinä sitten mitään kauhean kummallista tapahtunutkaan.
Onhan yhtye alusta asti osannut tehdä ihan tarttuvia kappaleita. Silti show ei ollut ainakaan Klubin keikan perusteella kehittynyt vaan pikemminkin jämähtänyt. Tuntuu että kolmikko on aina keskimäärin lavalla niska jäykkänä, joka sitten vaikuttaa myös shown kaikkea muuta kuin rennon oloiseen antiin. Lihasrelaksantteja? Ihan mitä vaan… Joka tapauksessa, käteen jäi aika niukasti.
Toki osittain asiaan vaikutti se että en minä ainakaan Klubille ollut tullut Reginaa katsomaan, vaan nimenomaan seuraavaksi lavalle nousevaa yli kymmenvuotiasta ruotsalaista nelikkoa. Bändin entinen keulahahmo Jenny Wilson on Suomessa nähty, mutta nyt oli ”emobändi” First Floor Powerin vuoro nousta lauteille. Muutaman hetken hiljaiselon jälkeen julkaistu kolmoslevy Don´t Back Down vakuutti hissutellen nytkähtelevää kitarapoppia soittavan yhtyeen osaamisesta, joten odotukset olivat korkealla. Eikä FFP pettänyt.
Jennyn sisko Sara Wilson kitaran ääressä ja kosketinsoittaja Karl-Jonas Winqvist olivat selkeästi eniten äänessä, mutta myös rumpali Per Lager osaa käyttää ääntään. Keikkabasistin vahvistama yhtye sai muutaman muun ohessa myös meikäläisen jalat samantein liikkeelle ja moneen suuntaan kurkottava, luovan poukkoileva mutta silti todella melodinen soundi hymyilytti. Herkkyyttä ja pelkistettyä viipyilevyyttä oli rutosti myös tässä ruotsalaispoppoossa, mutta siinä missä Deer Tracks söpöili elektronisesti, jäi FFP:ista juureva ja bob hundmaisesti hallitun vinksahtanut maku kielelle.
Portisheadmaisen kohtalokas Lovesong pysäytti keikan taitavasti. Se jäi ehkä yksittäisenä hetkenä parhaiten sävelpankkiin muistiin. Taitavien stemmojen käytön ohella yhtye onnistui valloittamaan yleisöään sen verran hyvin että taputuksiinkin saatiin osallistujia. Kaiken kaikkiaan First Floor Powerin keikasta jäi jälkimauksi, että tällainen on heleä kitarapop-keikka parhaimmillaan. Ihan fiiliksissä alusta loppuun. Hyvä FFP! Hyvä MOP!
Tekstillinen jaarittelu ja pysäytyskuvat: Ilkka Valpasvuo
