04.09.2008
Klubi/Tampere
Kaikkiaan kolmas Monsters of Pop-indieklubifestivaali esitteli uudet isommat areenat ja erittäin monipuolisen kattauksen koti- ja ulkomaista popmusiikkia. Kolmi-iltainen tapahtuma oli alkanut torstaina jo Telakalla Kiki Paun, Kastorin ja Goodnight Monstersin tahtiin, mutta Desibeli kerkesi apajille vasta siirryttäessä Klubin puolelle. Klubin kattauksesta löytyi kolme hyvin erityylistä yhtyettä. Kahdesta ensimmäisestä tuli toki molemmista vähintään hetkittäin mieleen laatusanana leijaileva, mutta siihen yhtymäkohdat jäivätkin.
Tamperelainen Last Calls aloitti soiton hyvin juurevassa ja kantrahtavassa hengessä. Saksofonistilla vahvistettu seitsikko soitti omannäköistään alternative countryn johdannaista, jossa kolme kitaraa etenee rauhallisen juurevasti, pystybasso ja monipuolinen lyömäkaksikko rytmittelevät leijailevan tyylikkäästi ja koskettimet ujeltavat lisäavaruutta kokonaisuuteen. Laulu on tummaa ja kiireetöntä, jostain Nick Caven ja Johnny Cashin taajuuksia tavoitellen.
Last Callsilla on kokonaisuudessaan melkoisen mainio soundi. Biisikohtaisesti ajatellen homma ei taas jätä mitenkään kauhean tymäköitä yksityiskohtia takaraivoon, vaan käy jylhyydestään ja vakavailmeisestä ”hartaudestaan” johtuen hivenen yksioikoiseksi pidemmän päälle. Ainakin noin live-kuuntelussa. Toinen ongelma ”ohi lipumisen” ohella ja vahvasti siihen liittyen oli yhtyeen live-esiintymisen totaalinen ilmeettömyys – oikeastaan Last Calls olisi ollut parasta seurattavaa ihan kokonaan silmät kiinni. Ja sehän ei suinkaan ole live-esitysten tarkoitus. On erittäin hienoa että nämäkin hyvin vahvasti punk-taustaiset herrat ovat ”laajentaneet” skaalansa näin tyylikkään materiaalin pariin. Mutta osasia uupuu vielä kokonaisuudesta. Kehotan silti tässäkin kohtaa painamaan nimen mieleen, sillä tästä tullaan vielä kuulemaan.
Samaa voi sanoa myös venäläisestä Everything Is Made In Chinasta. Moskovalainen post rock-trio on toki jo kerännyt kiitosta mm. ”Venäjän merkittävimpänä post rock-yhtyeenä” ja ”Venäjän parhaana indiebändinä”, joten kyseessä ei pitäisi olla aivan puskista tuleva ylläripylläri ainakaan post rockin kovimmille diggareille. Harvemmin ulkomailla nähtävistä venäläisistä bändeistä EIMIC todisti Klubin keikallaan olevansa ihan kansainvälisestikin ajatellen melkoisen suositeltava tuttavuus.
Leijailevuus oli toki olennainen osa kolmikon keitosta. Silti tämän post rock-orkesterin kohdalla shoegazing ei ole kuvaavin termi – sen verran kipakkaa ja särmikästä oli soitanto. Hetkittäin hyvin rumpukonemaisia purskahteluja soittanut ja vahvasti pelteihin mieltynyt rumpali Aleksey Zotov, basson ja syntikan välillä vuorotellut Filipp Prem´yak ja komealla kaarella laulanut kitaristi Maksim Fedorov pistelivät sen verran raikkaasti ja reippaasti, että EIMIC pieksi helposti innostavuudessa esimerkiksi kesällä haukotellen seuratun Interpolin Ruisrockin keikan. Post rockiahan on vaikea livenä esittää ilman, että se kääntyy uuvuttavaksi stadion-kurkotteluksi. Moskovalaisilta moinen onnistui hienosti ja siinä missä junnaavuus veti mukaansa niin särmikkyys ja kipakkuus estivät jumahtamisen. Soitosta löysi myös jatkuvasti kaikkea kivaa pientä hienoutta, joka ei kuitenkaan sotinut rauhallisia melodiakaaria vastaan. Oikein onnistunut kiinnitys MOPin porukalta.
Illan moniulotteisuus kulminoitui tuhannen kertaa jo todistetun Riston keikalla. Tutun riehakas soitanto ulottui Discopallo pornodiskorokista Riston yksinään esittämään ensimmäiseen herkkään encorebiisiin, jota en ainakaan itse ollut ennen kuullut. Se olikin yksi keikan selkeästi positiivisia uusia tuulia, Ritari Ässän ihmeautosta laulava Risto ei nimittäin vieläkään vetänyt vertoja aiemmalle materiaalille. Sovitus oli tällä kertaa parempi kuin viimeksi biisin kuullessani, mutta teksti ja käsittelytapa on vain jotenkin valju.
Kokonaisuutenahan Risto edelleen rokkaa hyvin. Vaikkakin Discopallon ja tutusti homman niputtaneen Pupu Tupunan horjumaton asema setin kulmakivinä alkaa omalla kohdalla olla seen it, been there, done that –henkinen juttu, ei niiden viekoittelevuutta pysty kieltämään. Aika vähän keikassa oli loppujen lopuksi sellaista mitä ei tässäkin lehdessä olisi jo ruodittu. Bändillä on edelleen sama rumpali (onko jo ennätys?), Risto esiintyy aina vaan varmemmin ja riehakkaammin ja sekä rauhallisemmasta että riehakkaammasta laidasta löytyi innostavia hetkiä. Tosin Jumalan kämmenellä oli MOP-sovituksessa hiukan töks. Peitsamo-versiointi Rakkaus ainakin tuntui siltä että se oli sovitettu vielä aiempaakin vauhdikkaampaan kaapuun. Mikä toimi oikein hyvin. Uutta albumia valmistellaan ehkä vielä täksi vuodeksi ja sitähän tässä alkaa jo odotella. Toivon mukaan siltäkin löytyvä materiaali saa jengiä yhtä pähkinöiksi, kuin mitä vaikkapa Levy-yhtiön jätkät, Kuumetta aivoissa ja Unessa mies, valveilla nainen.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
