Metallikooste – Syyskuu 2008
Angst Skvadron: Flukt
Agonia Records
Jossain post-blackin alieneita vilisevässä maailmassa seikkaileva Angst Skvadron on norjalaisen T. Nefasin uusin lempilapsi. Ennen tätä jo ainakin kymmenessä yhtyeessä vaikuttanut Nefas on ottanut itselleen taiteilijanimen T.B. ja tyyliksi on valikoitunut jonkin sortin psykedeelinen deathin, blackin ja avantgarden sekoitus. Jo yksistään kappaleiden nimet (A Song to the Sky, Beyond Andromeda ja Silent Light, Alien Night) kertovat siitä, että nyt liikutaan tähtien tuolla puolen, eivätkä törmäykset muiden elämänmuotojen kanssa ole suinkaan pelkästään ystävällisiä.
Musiikillisesti Angst Skvadron on lopulta aika tavanomaista, mutta toimivaa metallin katkuista psykoilua. 60- ja 70-lukujen halpoja sci-fi elokuvia myötäilevät ääniefektit sopivat melodiseen ja suht puhtaaseen lauluun nojaavaan musiikkiin, jossa ei perusteta niinkään taidokkaille suorituksille kuin itse fiilikselle. Satunnaiset naistaustalaulut ja koskettimet sävyttävät säröistä maisemaa ja näitä sävyjä kiekko kaipaisi kipeästi lisää. Jotain albumin materiaalista kertoo sekin, että vaikeasti nimetty instrumentaali The Astroid Haemorhoids and the Drunken Sailor nousee kiekon kohokohdaksi yhdessä intron sekä outron kanssa.
Mika Roth
Avsky: Malignant
Moribund Records
Ruotsinmaalta kotoisin oleva
Avsky julistaa jokaisessa tarjoutuvassa tilantessa soittavansa vaarallista, mustinta sekä saastaisinta mahdollista blackmetallia mitä maa päällään kantaa. Uho on aina uhoa, mutta pisteet tälle kahden herran muodostamalle ryhmälle siitä, ettei se liioittele lopulta kovinkaan paljoa. Vertailukohtaa etsiessä voi mainita ainakin
Darkthronen, jolle Avsky on tämän kiekon perusteella runsaasti velkaa.
Perusasiat ovat soundien ja asenteen puolesta kunnossa, mutta samaa ei voi ikävä kyllä sanoa albumin koko kappalemateriaalista. Raa´alla soundimaailmalla ja pitkillä kappaleilla on varmasti tavoiteltu hypnoottista tunnelmaa, mutta tämä onnistuu vain muutamalla raidalla, eivätkä kappaleiden jännitteet tahdo näissäkään tapauksissa kantaa loppuun saakka. Avskyn keittämä mustispuuro maistuukin surimman osan ajasta haljulta, eikä kiekkoon saa juuri minkäälaista otetta. Yritys on kovaa ja kaikki pakolliset kuviot osataan, mutta todellista sielun paloa yrityksessä ei tunnu olevan.
Mika Roth
Bionic Angel: Digital Violence
Schwarzdorn Production
Digital Violence on kaikin puolin osuva nimi saksalais-yhdysvaltalaisen
Bionic Angelin albumille, sillä yhtyeen goottihenkinen elektrorock pyörii osin väkivaltaisissa aiheissa ja tuhdisti koneavusteisella voimalla. Duo on lainannut häikäilemättä
Deathstarsilta,
Rammsteinilta,
The Kovenantilta ja myös
Pain saa varmasti ottaa osan kunniasta, kun on aika selvittää miksi Bionic Angel on ensinnäkään olemassa.
Esikoisalbumi on ristiriitainen tuotos, sillä parhaimmillaan yhtye junttaa teknopanssareillaan teräspaalua maahan ilosella tahdilla, mutta toisinaan se punainen lanka tuntuu tyystin katoavan. Vokalistin asianmukainen kähinä, örinä ja ärinä sopii pakettiin, mutta puhtaat laulut saavat urakan kusemaan. Tiukasta cybermetallista syöksytään myös pariin otteeseen varoittamatta munattomaan
Gary Numan kloonailuun, mikä saa kokemaan syvää myötähäpeää orkesterin puolesta. Paljon hyvää, mutta enemmän parannettavaa, joten
Marilyn Manson, Peter Tägtgren ja
Trent Reznor saavat tämänkin jälkeen pitää kruununsa.
Mika Roth
Deuteronomium: From The Midst Of The Battle
Bullroser Records
On tiedetty jo pitkään, että kotimainen deathmetal taitamus on maailmanhuippua, mutta kun
Deuteronomiumin kaltainen ”pikkubändi” saa albuminsa nousemaan Suomen virallisella listalla sijalle 11, voi koko maata pitää todellisena metallin linnoituksena. Eipä sen puoleen – Deuteronomium on tämänkertaisen kiekkopinon ehdotonta eliittiä ja yhtyeen murskaava death, jota on jalostettu myös runsailla thrash annoksilla, uppoaa vastustamattomalla voimalla otsalohkoon.
Viime vuosituhannen lopulla julkaistut
Street Corner Queen ja
Here To Stay pitkäsoitot loivat jo bändille vankan fanipohjan, eikä tuore From The Midst Of The Battle lähde rikkomaan hyväksi havaittua kaavaa. Ärhäkkä death ja rullaava death´n´roll taluttavat vuorotellen reilun kolmen vartin ajan kuulijaa tukasta, eikä lepotaukoja juuri suoda. Ronskeihin riffeihin, rytmiryhmän timmiin soittoon ja möreään vokalisointiin pohjaavat kappaleet kertovat pääasiassa sodan kauheuksista, viskaamalla sankarillisuuden olan ylitse. Sota on helvettiä ja se käy myös ilmi tällä albumilla, jolla Deuteronomium avaa uuden vuosituhannen levytysurakkansa studiojulkaisujen saralla.
Mika Roth
Gorgoroth: True Norwegian Black Metal – Live in Grieghallen
Regain Records
Gorgoroth on tätä nykyä jakautunut kahteen kiivasti keskenään riitelevään ryhmään, mutta tällä studiolivellä pääpukarit; kitaristi
Infernus sekä vokalisti
Gaahl vaikuttavat vielä yhdessä. Infernus äänitti myöhemmin basisti
King ov Hellin osuudet uudestaan, mistä syntyi vain lisää kitkaa nyttemmin kahdeksi eri bändiksi jakautuneiden ryhmien välille.
Soundeiltaan tämä “studio-oloissa” äänitetty tekele on suorastaan surkea, eikä moista pörinää jaksaisi juuri puolta tuntia kauempaa kärvistellä. Rummut paukkuvat aivan kuin ne olisi äänitetty pienessä sievässä naapurin autotallissa ja kielisoittimet luovat paukkeen päälle tunkkaisen seä tukahduttavan äänimaton. Vokaalit nyt toimivat jotenkin, mutta aika vaikea kiekkoa on lähteä kehumaan, kun alkuperäiset versiot hakkaavat livehörinät kuusi muna. Jos tarkoitus on ollut saavuttaa ahdistava tunnelma on siinä onnistuttu aavistuksen väärällä tavalla.
Mika Roth
Grand Magus: Iron Will
Rise Above
Iso paha tukholmalais-susi on täällä taas, eikä
Grand Magus ole muuta kuin kasvattanut hampaitaan sitten kolmen vuoden takaisen
Wolf´s Return albumin. Neljännellä pitkäsoitollaan ruotsalais-pumppu nojaa yhä enemmän perinteisen heavy metallin perintöön, eikä doomista voi tätä nykyä enää oikein puhua Grand Magusin yhteydessä.
Raskasta, rullaavaa ja melodista pätkimistä kuunnellessa mieleen nousevat
Judas Priestin,
Iron Maidenin ja varhaisen
Manowarin parhaat hetket, jolloin nuo metallin soturit hieman nuorempia ja aggressiivisempia kuin nykyään. Menevää mahtipontisuutta, vauhdikasta rouhintaa sekä kaikin puolin rehellistä heavya ilman sitä iänikuista laukkakomppia, jota vastaavat saksalaisorkesterit tykkäävät lykätä jokaiseen mahdolliseen väliin. Hemmetti sentään, tämä kiekko potkii persustan sisään, jollei ole varovainen. Parasta heavy/stoner tuuttausta vähään aikaan, joka samalla palauttaa uskoa jo useaan otteeseen kuolleeksi julistettuun genreen.
Mika Roth
Insidious: Digital Disdain
Union Black Records
Aluksi iskee epäilys. Josko tuo cd-soitin on sitten viimeinkin levinnyt, vai ottaako rakkine mahdollisesti vastaan suoraa lähetystä joltain venäläiseltä ydinsukellusveneeltä? Ei sentään, sillä industrial black/deathia yllemme syytävä nottinghamilainen
Insidious sattuu vain pitämään korkeasta vinkunasta ja rätinästä, joka intron kohdalla onnistuu hämmentämään kerran toisensa jälkeen.
Insidiousin luoma metallinen indu-helvetti on ärhäkkäimmillään täysiverinen cyber-painajainen. Tiedättehän, juuri sellainen josta ei tahtoisi koskaan herätä. Ahdistavan nopeaa vyörytystä, äänten kakofoniaa, blastbeatia, digitaalisia efektejä, radiokohinaa, kitarariffien loputtomia teräsvalleja sekä örinä-mörinä vokalisointia, jota höystetään vähintäänkin progressiivisella rytmiryhmän työskentelyllä. Britti-trio koettelee tosissaan niin cyber-industrialin kuin deathin raja-aitoja ja taitaa saada kumpaankin aitaan jällen melkoisen aukon. Näin äärimmäinen musiikki olisi ehdottomasti koettava live-tilanteessa, vaikka vammoista toipumiseen menisikin sitten kuukausi.
Mika Roth
Life Is My Enemy: Life – Death – Infinity
CNF
Joskus yhtyeet vain äänittävät debyyttinsä liian aikaisin, vaikka ryhmän keski-ikä ylittäisikin mennen tullen finnikauden.
Life Is My Enemyllä on kyllä periaatteet kohdillaan (albumi on tehty täysin analogisesti), mutta oma tyyli ja soundi ovat esikoisella edelleen valovuosien päässä jossain edessä päin.
Hieman raidasta riippuen homman nimi on joko tyly kuolonmetalli, wanha kunnon melodinen hard rock, pomputukseen taipuvainen modernimpi metalli tai perinteinen thrash, eikä samaa rautaa taota missään vaiheessa kovinkaan pitkään. Vierailevat vokalistit
Jessi Frey, Johanna Virtanen ja
Tuomari Nurmio menevät lähinnä hukkaan, kun kiekko ei missään vaiheessa lähde kunnon lentoon. Yhtye osaa kyllä työstää jokaista ideaansa jonkin verran, mutta vaatimattomat soundit sekä jatkuva poukkoileminen laidalta toiselle vievät kuuntelusta melkein kaiken mielekkyyden.
Mika Roth
Neuraxis: The Thin Line Between
Prosthetic Records
Seuraavaksi ohjelmassa seuraa rankka turpasauna ja isäntänä on Kanadan takametsien ruhjojarykmentti
Neuraxis. Moderni, brutaali ja tekninen death kärsii jo lievästä ylikansoituksesta, mutta kun eloonjäämisen pudotuspeli jossain vaiheessa alkaa, ei kanukeilla ole tiettävästi hädän päivää.
Neuraxis ei satsaa hittibiiseihin, tarttuviin melodioihin tai Grammyn arvoisiin riffeihin. Ei todellakaan, sillä panostus tapahtuu iskevän yhteensoiton, monimuotoisten kappalerakenteiden sekä puhtaan teknisen taidon saralle. Viisimiehinen ryhmä osaa soittaa nopeasti ja tarkasti, menettämättä silti liiaksi groovaustaan ja vaaran tunnetta. Lisäksi bändi taitaa myös sovitusten salat, jolloin The Thin Line Betweenin alkuun vähän hankalahkoilta tekniikkamassoilta vaikuttavat kappaleet asettuvat jo parin pyörityksen jälkeen uomiinsa. Ei tätä aivan mestariteokseksi sovi tituleerata, sillä albumin äänimaisema on hiukan kolkko ja etäinen, eikä kokonaisuus ole täysin virheetön, mutta kyllä rieskan äärellä viihtyy sen toisenkin kerran.
Mika Roth
Quest For Blood with Yukihiro Isso: Quest For Blood with Yukihiro Isso
Ektro Records
Japanilainen
Quest For Blood on yhdistänyt debyyttialbumillaan voimansa huilisti
Yukihiro Isson kanssa, eikä jälki ole lainkaan hassumpaa, vaikka huilun mieltäminen rankkaa metallia rykivän yhtyeen keulille onkin outo. Quest For Blood on oikeastaan vain pitkälti Isson taustabändi, sillä miltei jatkuvaa sooloa viskova huilu on alusta loppuun saakka kompromissittomassa valokeilassa. Harvat vokaalitkin kuorrutetaan toistuvasti huilun luirutuksilla, eikä blackmetallille ominaiset blastbeatitkaan pääse liikoja häiritsemään puhaltimen elämää.
Pohjimmiltaan Quest For Blood soittaa jonkin sortin blackia, jossa on pieniä palasia folk ja thrash genreistä, mutta tämäkin määritelmä ontuu, sillä ensisijaisesti kokonaisuus on japanilainen. Albumi huokuu idän mystiikkaa, outoja maailmoja sekä ajattelutapaa, joka ei käänny ongelmitta länsimaiseen otsalohkoon. Yhtye paukuttaa taustalla progehtavaa ja mustaa metrimetalliaan ja Isso huiluttaa minkä ehtii. Luultavasti tästä kaoottisuuteen taipuvaisesta touhusta joko pitää, tai sitten sitä vihaa sydämensä pohjasta. En vieläkään tiedä, kumpaan leiriin kuulun, mutta ainakin tämä on erilaista.
Mika Roth
The Wounded Kings: Embrace Of The Narrow House
Eichenwald Industries
Metallin maailmassa hidas ei välttämättä ole aina raskasta, eikä majesteetillinen vältä välttämättä tahattoman komediallisuuden sudenkuoppaa. Brittein saarilta kotoisin oleva
The Wounded Kings onnistuu debyytillään kuitenkin luovimaan ohi näiden karikoiden. Yhtyeen selkeät
Electric Wizard -vaikutteet ovat ymmärrettäviä ja jopa hyväksyttäviä, sillä The Wounded Kings on jo aiemmin ehtinyt tehdä yhteistyötä sähkövelhon
Jus Obornin kanssa, ja kyllä ne vaikutteet sitten kuuluvatkin läpi.
Soundeiltaan majesteetillinen ja aiheiltaan okkultistinen stoner-doom on onnistuessaan mestarillista tasapainoilua raskaan riffittelyn, synkkien tunnelmien sekä riittävän ilmavuuden välillä. Usein kokemattomat orkesterit sortuvat jämäriffien viljelyyn, lähinnä huvittaviin lyriikoihin sekä etenkin liiallisen volyymin käyttöön. Kuuluuko kiitos sitten Obornille vai itse yhtyeelle, mutta haavoittuneet kuninkaat onnistuvat vähintäänkin tyydyttävästi jokaisella osa-alueella. Kolmiosainen ja lähes yhdeksän minuuttisen avauksen
Embrace of the Narrow Housen kauhuleffakuvasto toimii joka tasolla,
Melanthosin metallisempi doomailu saa niskavillat pystyyn ja päätösraita
The Private Labyrinthin sokkeloihin kelpaa eksyä aina uudelleen ja uudelleen.
Mika Roth
Violator: Chemical Assault
Kill Again Records
Kun avasin kirjekuoren ja sieltä tipahti pelkkä cd-r levy sekä mustavalkoinen kopio kappalelistasta, olin varma että tässä on taas demollinen vuorenpeikonoksennusta. Mutta mitä vielä? Pieni taustatyö paljasti, että kyseessä onkin brasilialaisen thrashmetalorkesteri
Violatorin tuorein pitkäsoitto nimeltään Chemical Assault.
Niinpä niin – thrashista tässä on tosiaan kyse, ja kaikkein perinteisimmästä mahdollisesta sellaisesta. Brassit onnistuvat kuulostamaan niin autenttisilta, että ellei tietäisi voisi helposti uskoa, että tässä on jokin
Kreatorin,
Slayerin tai
Sodomin kadonnut 80-luvun levytys, jossa on vain vieraileva vokalisti. Genren opeille uskollisena pysyminen on yksi asia, mutta niiden nostaminen uskonkappaleiksi onkin jo ihan toinen juttu. Violatorin seurassa viihtyy vaivatta jos kasarithrash sattuu maistumaan mansikalta, eikä herrain kappaleissa ole mitään suoranaista vikaa. Riffi tarttuu, soolot ovat teräviä ja kaikki on biisin nimiä myöten (
Toxic Death, After Nuclear Devastation...) juuri niin kuin pitääkin, mutta itse pidän silti enemmän siitä alkuperäisestä.
Mika Roth
Lukukertoja: 4696
