Faces – sunnuntai

Katusoiton SM-kisat olivat jälleen Facesin sunnuntaipäivän huipennus. Viikonlopun aikana musikantteja oli nähty eri puolilla aluetta edustamassa mitä erilaisempia musiikkityylejä. Sirkuksella höystetyt rummutukset ja naamareilla verhotut avantgardet jäivät ulos finaalista, joka käytiin neljän ”yhtyeen” kesken.

Tällä kertaa finaalin hajonta oli melkoista. Näyttävimmät spektaakkelit jäivät ulkopuolelle, mutta taso oli silti melko epätasaista varsinaisen katumuusikin parhaimmiston keskuudessa. Paras osanottaja ja samalla myös ammattimaisin oli neljän nuoren (kahden tytön ja kahden pojan) saksofonikvartetti. Ei niin yllättäen kvartetissa oli kaikki tuon puhallinsoittimen äänialat ja kappaleskaalakin oli laaja. Valitettavasti yhtyeellä ei ollut onni matkassa ja he sijoittuivat neljännelle sijalle eli finaalin viimeiseksi. Olikohan syynä liiallinen osaaminen tai ammattitaito?

Toiset kilpailijat olivat hennosti laulava tyttö-poika-duo ja Daniel –niminen lyömäsoittaja. Duo oli todellakin hento, koska pojan komppaus oli toistuvasti epävarmaa ja hutiloitua eikä tyttökään saanut ääntä itsestään pakottamallakaan. Kolmannen kilpailijan lyömäsoittajan nimike on tässä hieman harhaanjohtava ja liian imarteleva. Kyseessä oli nimittäin vain mies ja rumpu ja kolmantena valttina sinnikkyys. Varmasti jokainen festivaalialueella viikonlopun aikana tallustanut henkilö ehti nähdä tämän rumpukoneen iskemässä samaa beatiä satoi tai paistoi, päivällä ja yöllä.

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisempänä nähtiin takametsistä tulevalta kalastajalta näyttänyt mies, joka oli vaatimattomasti ICEBeat. Miehessä oli nähtävissä kohtalaista hermostuneisuutta ja hapuilua, mutta setti vietiin kunnialla loppuun. Miehen bravuurina oli kaukoputken sukulainen, jota mies soitti didgeridoona, mutta vetopasuunan potentiaalilla. Mies pystyi säätelemään äänenalaa, joka antoi mahdollisuuden soittaa muun muassa coverina Kraftwerkia. Tämän lisäksi mies esitteli osaamistaan beatboxauksessa ja lusikan soitossa. Vaikka hirveä halu näyttää ja hermostuneisuus häiritsivätkin kaikkia osapuolia, oli miehen show ja huumorintaju selkeää voittaja-ainesta.

Tuomariston numerot menivät kuitenkin omille teilleen ja ensi vuoden Faces –festivaaleilla nähdään mies ja rumpu, Daniel. Tämän tiedon jälkeen olikin sitten hyvä jatkaa oikean musiikin pariin.

Vuonna 2004 näin Plutonium 74:än samaisilla festivaaleilla sisälavalla. Tietä on menty eteenpäin ja nyt oltiin jo päälavalla. Syitäkään nousuun ei tarvinnut kovin kauaa miettiä keikan alettua. Solisti edustaa uutta ja terävää lyriikkaa, joka on omassa sukupolvessaan kärkikastia ja lisäksi yhtyeen lavaesiintyminen oli rentoa vitsailua ja tilanteesta nautiskelua. Huolet oli jätetty lavan taakse. Pieni sade, rumpujen kaatuilu ja tekniset ongelmat eivät aiheuttaneet yhtyeessä otsan rypistelyä, vaan iloista pomppimista.

Solisti oli nauliintunut tiukasti koskettimiensa taakse, mutta silti häntä oli ilo katsella ja kuunnella. Kun mies suolsi tulitusvauhtia sanoituksiaan naama punaisena, on tilannetta vain pakko seurata. Vaikka muutama muu artisti vielä sunnuntaina nähtiin, oli tähän hyvä lopettaa.

Useana vuotena Bilnäsin tehdaskompleksissa harhailleena odottaisin seuraavalta vuodelta ehdottomasti vieläkin laajempaa kattausta. Afrikan ja reggaen ylivalta kun alkaa hieman jo kyllästyttämään. Japani, Kaakkois-Aasia ja Balkanin alueet tarjoisivat varmasti rikasta ja erittäin tervetullutta musiikkia, mutta ymmärrettävästi resurssien puutteita ja komplikaatioita tulee aina vastaan.

Tämän tiedostaen ja toiveikkaana ensi vuotta odottelemaan. Ensi vuoteen on pitkä aika, joten kertaa perjantai ja sen jälkeen lauantai.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä