Pienet – Elokuu 2008
Dasputnik: Blatta Caverna
Avaruusprogen instrumentaaliseen maisemamatkailuun tarjoaa oman panoksensa turkulainen Dasputnik tällä kahden noin seitsenminuuttisen kappaleen lätyllään. Jos ensimmäinen raita maalailee avaruuden ohella jossain itämaisissa höyryissä, lähtee jälkimmäinen huomattavasti jykevämmällä riffijunnauksella liikkeelle. Ponteva poljento leimaa kokonaisuutta, varsinaista herkistelyä ei tarjoilla vaikka välillä mennäänkin kevyemmin. Trippi on silti mukavan rullaava eikä bändi soita itseään missään vaiheessa suohon. Livenä varmasti melkoisen hypnoottinen kokemus.
Ilkka Valpasvuo
Embassy Of Silence: Pristine (Promo-EP)
Solisti
Ines Lukkasen ja kitarasta ja koskettimista vastaavan
Tero Kalliomäen duosta viisihenkiseksi bändiksi kasvanut
Embassy Of Silence liikkuu edelleen tumman tunnelmallisen ja komeasti melodiamaalailevan rockmetallin parissa. Heti melkoiseen rumpukeskitykseen asti yltävä
Catherine & Heathcliff vakuuttaa sekä harmonian, nostatuksen että mukavan ”paholaismaisuuden” puolesta. Metalliriffit eivät myöskään suotta selätä koukkuja
The Gemini Ascendantilla, vaan osataan myös nauttia kaikessa rauhassa Lukkasen kauniista äänestä hiljaisempien hetkien parissa. Suurin kysymysmerkki lätyllä on
Nick Cave -klassikosta
Where The Wild Roses Grow metallistettu versio, joka ei millään tasolla nouse Caven ja
Kylie Minoguen version kanssa kilpailemaan. Nyt on haukattu hiukan turhan iso pala, tämän biisin vahvuudet ovat nimittäin ne samat tutut, metallijylhistely vain latistaa kokonaisuutta eikä Lukkanen mitenkään haasta Kylietä, puhumattakaan Caven möreästä runollisuudesta. Omilla ralleillaan yhtye on paljon turvallisemmilla vesillä liikkeellä eikä purjehdustaidoissa ole kauheasti motkotettavaa. Melodisen rokkimetalli sarjassa kelpo tulokas.
Ilkka Valpasvuo
For Funerals To Come: This City
Kerimäkeläisen
For Funerals To Comen uusin demo on järjestyksessään bändin toinen ja nykyiselle kokoonpanolle aivan ensimmäinen. Kahden biisin voimaan luotetaan ja kuten saatteessakin jo mainitaan, kyseiset biisit eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Nimibiisi
This City indierokkailee stereotypisen söpösti: Säkeistössä tunnelmoidaan näppäilyllä kun taas kertsissä paahdetaan säröllä ja persoonallinen
Bono-ääni käy falsetilla. Ihan iskevää kertosäettä on tarjolla, mutta jotenkin biisi vain uppoaa massaan, kun sävellyksen veto ei vielä ihan riitä. Kakkosbiisi
Rejection / Obsessionissa tunnelma vaihtuu täysin, kun tempoa ja agressiivisuutta ilmestyy jostain valtavasti lisää. Rummut takovat raivokkaasti ja laulussa kokeillaan nyt vähän huutoakin. Ideaa on tässäkin, mutta stereotypisyyden katoamisesta huolimatta koukuissa ei ole vieläkään tarpeeksi terää mihinkään sen kummempaan. Tarkemmin hiottuja sävellyksiä, kiitos, seuraavalle lätylle ja siten biisien erilaisuuskin muuttuu rikkaudeksi, kun nyt se ilmenee lähinnä linjattomuutena. Vielä ollaan pelkästään semi-hyvällä tasolla.
Jarmo Panula
Gonebad
Lohjalainen
Gonebad tituleeraa soittavansa progressiivista rockia mausteilla. Kolmen melko lailla erilaisia sävyjä esittelevän biisin paketin avaus saisi tikan tähtäämään silti enemmän metallisen mätkeen puolelle, tai ainakin hevahtavan riffi-ilmaisun suuntaan. Toki vaeltelevaa maalaustakin löytyy raskaassa kaurassa. Tymäkästi alkaa myös kakkosraita
Interactivity, mutta itse säkeistä löytyy myös keveyttä. Silti raskaus täytyy ilman muuta muistaa mainita Gonebadin kohdalla. Soitto pysyy hyvin kasassa ja tukanheittoa edistävässä kaahauksessa on mukavan sulava ura. Päätösraita
Of Wolf And Prey lähteekin sitten ihan akustisiin tunnelmiin ja tuo esiin paremmin seikan jonka raskas kaahaus hiukan peittää. Trion laulaja ja osa sovituksistakin kuulostavaa lähes grungelta – tai ehkä ennemmin amerikkalaiselta tummalta alternativelta, ei tässä nyt mitään
Nirvanaa olla missään vaiheessa lähellä. Mutta joku
Soundgarden ei enää olekaan niin kauhean kaukana. Gonebad täräyttää ihan vakuuttavasti.
Ilkka Valpasvuo
Masters Of The Boogie Woogie Style
Pitkällä nimellä koristeltu helsinkiläinen rock-trio
Masters Of The Boogie Woogie Style ei nimestään huolimatta pistä boogieta eikä woogieta, vaan lähtee kolmen raidan demollaan aika kipakan katurockin pariin rullaavalla askelluksella. Särön ohella soittoa toki leimaavat myös etenkin laulussa kuuluvat kepeämmät vaikutteet. Mutta silti eniten mennään tiluttelevasti haara-asennossa. Eikä tätä oikein alternative rockiksikaan ihan ensimmäiseksi leimaisi, sen verran suoraviivaista meininkiä kolmikon rokitus on. Melodiapopmausteinen katurockin sivuhaara voisi olla lähempänä tämänhetkistä totuutta.
Ghostbustersin hengessä jammailevan
Among The Peoplen jälkeen lähtevä kolmosraita
No One But Me rauhallisemmalla tummalla kaarellaan vakuuttaa parhaiten. Ajan ottaminen biisin kasvatukseen ja muutenkin harmonisempi kokonaisuus nostavat myös lätyn kokonaispisteitä.
Ilkka Valpasvuo
Rum Point: Flight Delayed
Tummasyisellä tukahtuneisuudella leimattua indierockia popilla otteella soittava
Rum Point hyödyntää myös progen maalailevia sävyjä. Meiningin tummuus maistuu hetkittäin aika tylyltä, vaikka etenkin laulussa kaikaa myös ripaus toivoa ja kitaravalleissa on energiaa. Joskin hivenen pelkistetyssä muodossa sitäkin. Tavallaan Rum Pointin neljän biisin promo kuulostaa siltä kuin siltä äänitettäessä olisi jäänyt muutama kanava tukkoon, mutta veikkaan kyllä että sellainen soundillinen ”ummehtuneisuus” on tässä tapauksessa ihan haettu tyylikeino. Rum Pointin käyttämä progemaalailu ei pidä kiirettä vaan sävyttää värejään kaikessa rauhassa. Vaikka rauhan tunne onkin tavoiteltava asia, niin hetkittäin viisikon jumitus oikeasti hiukan jumahtaa. Bändin ensimmäisenä omana kappaleena esiteltävä päätösraita
Fugitive on tälle levylle sorvattu menobiisin muotoon ja kieltämättä vauhdikkaampi lähestymistapa toimiikin hyvänä vastapainona muuten hyvin iisille etenemiselle. Nopeuden kanssa tukahtuneisuus tosin hiukan häiritsee.
Ilkka Valpasvuo
Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi: Tykkiä tööttiä
Nimihirviön
Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi takana on nelihenkinen tavallista rock-pumppua huomattavasti ilkikurisempi oululaisorkesteri. Bändin siemenet kylvettiin nukketeatterissa ja niitä lannoitettiin työstämällä
Kauko Röyhkä -covereita näytelmien yhteyteen. Orkesteria ja etenkin sen livemeininkiä on kehuttu. Nyt käsillä on Tykkiä tööttiä, THJKB:n demo. Mielenkiinto on huipussaan ennen kuin yhtäkään sekuntia levystä on kuullut. Mielenkiinto myös säilyy kun levyn on kuunnellut.
Ensimmäinen raita
Reginan Linnanheimo on pitkästä aikaa oikeasti hyvää, herkkää suomalaista musiikkia.
Tuomas Henrikin ja
Tuuli Meijeritin laulut soivat valtavan hyvin yhteen sävykkään instrumentaation päällä. Upea viisiminuuttinen, etenkin näin ”demotason” bändiltä.
Rahat pois lähtee puolestaan säröllä kohtuullisen suoraan punkaten. Ihan perhananmoisella svengillä etenevä biisi on suorastaan pakko kokea livenä, se nimittäin vetää jo kuulokkeistakin kuultuna jalat solmuun.
Marraskuu ei sekään ole hiljaisimmasta päästä, mutta on rytmikkäämpi. Soundien buustaamisessa on käytetty näppärästi koneita luomaan kaoottisuutta.
Jo heitä pois nuo ajatukset synkät varjoisat on puolestaan kepeä kuin Sunnuntai-iltapäivä, ainakin soitannon puolesta. Yhteenvetona: loistavaa!
Vade Retro Satanus! -pitkäsoitto on kuulemma valmiina mutta julkaisijaa vailla. Äkkiä äkkiä, ei malttaisi odottaa....
Tuomas Tiainen
Zerzy´s Dreams: The Story About A Dream
Akustista kitaranäppäilevää soittava
Jere Riikonen kuulostaa kolmen biisin demonsa avauksella
Forbidden Fruit hiukan akustiselta grungelta, samanlaista tummasyistä värinää on ilmassa.
Honesty on enemmän kantrifolkahtava teos, mutta sellaisena mukavan tumman kaunis. Avointa ja rehellisen riisuttua. Soiton ja soundien puolesta herkkyys ei ehkä vielä pääse ihan niin pintaan kuin mitä voisi kuvitella, mutta Jere on kuitenkin hyvällä tiellä. Instrumentaalibiisi
KK ei sekään ole mikään turhanpäiväinen näppäilyvaeltelu, vaan tunnelmaa ja melodiaa on osattu luoda. Zerzy´s Dreams on toki alkusuoralla, mutta pistelee jo nyt ihan mielenkiintoisen näköisellä askelluksella.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 5881
