Indie-iltamat: Blonde Redhead (USA)

Indie-iltamien toisena päivänä missasin Reginan ja ehdin juuri New Yorkissa majailevan Blonde Redheadin keikan alkuun. Kun bändin uusin levy 23 onnistui vakuuttamaan, niin osasin odottaa hyvää keikkaa, mutta silti yhtye onnistui yllättämään takavasemmalta. Varsin kylmillä valoilla valaistu, vähäeleinen bändi onnistui hitaasti mutta varmasti kietomaan yleisön verkkoonsa. Bändille ei voinut kuin antautua.

Kun veljeksistä Amedeo Pace kitaroineen pyörähteli kuin kutoen verkkoa, Kim Gordonin lolita-versio, laulaja Kazu Makino sai kuulijan uppoamaan pumpuliin. Tässä pehmeässä olotilassa ympäröivä todellisuus tuntui vähäpäitöiseltä ja kovin rajoittuneelta. Olo oli kuin tanssisi lämpimässä kesäsateessa keskellä yötä kaupungin kaduilla ja haluaisi halata ensimmäistä vastaantulevaa hahmoa, kuka se sitten olisikin.

Yhtyeen kokeellinen rock upposi ja kun se lähti ensimmäisen kerran pois lavalta, tunti ei tuntunut missään. Ensimmäinen encore oli kuin kohtuullinen viini hyvässä seurassa ja yleisö halusi vielä sen jälkeen nähdä, mitä tapahtuisi, kun pullon pohja alkaisi pilkottamaan. Tämä ei sinänsä ollut ihme, sillä bändi panttasi toiseen encoreensa asti Publisher-hittiänsä, jota ilman ilta olisi päättynyt kuin hyvät bileet viinan loppuessa kesken. Viimeisempien biisien aikana omissa oloissaan hengaillut bändi pääsi vauhtiin ja varmisti, ettei illasta jäänyt mitään puuttumaan.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen