Indie-iltamat – keskiviikko

Indie-iltamat järjestettiin taas sekä Turussa että Helsingissä ja tänä vuonna esiintyjissä oli monta mielenkiintoista nimeä. Tämä katsaus koskee Helsingin kahta ensimmäistä päivää, joista keskiviikkona kuultiin punkin eri tyylilajeja ja torstaina taas taidokasta fiilistelyä. Mikäs siinä, kun ensimmäisenä päivänä saa kehon täyteen mustelmia, niin toinen menee mukavasti hytkyessä.

Ilta lähti raskaasti liikkeelle, kun Deathbed nousi Semifinalin pienelle mutta sympaattiselle lavalle. Bändi pauhasi varsin mallikkaasti hardcoreaan, jossa oli yllättävän paljon vaikutteita heavysta. Hämmästyksekseni tuli hetkittäin mieleen Danzig ja punk-keikaksi homma oli hyvin harkitun oloista aina taustanauhoista lähtien. Keikka kului ihmetellessä ja saman teki mielenkiinnolla bändiä seurannut, mutta passiivinen yleisö. Väkisinkin tuli mieleen, mitä bändistä olisi saanut irti, jos se olisi saanut massan liikkeelle.

Helpompaa ei ollut seuraavillakaan suomalaisilla bändeillä, sillä paikalla saapuneet säästelivät voimiaan illan pääesiintyjää varten. Operation Ivylle velkaa oleva No Shame lähti Tavastian puolella varsin leppoisasti liikkeelle, mutta keräsi vauhtia kiitettävästi keikan edetessä. Varsinkin loppupuolella keikkaa basisti Pekka Virtanen pyöri ja pisti parastaan. Myöskään politiikkaa ei unohdettu ja Sampsan aikaisemminkin ryöpyttämä Jorma Ollila sai osansa.

Jos No Shamen kundit ottivat asiat vakavammin, niin alakerrassa Anal Thunder saapui lavalle rantavarusteissa boolimaljoineen ja homma oli sanalla sanoen rentoa. Massasta bongailtiin tuttuja, näille moikkaltiin ja hyvä meininki tarttuikin yleisöön, joka kansoitti tanssilattiaa. Se, että lähinnä alkoholin läträämisestä kertovat sanoitukset uppoavat kansan syviin riveihin, ei varsinaisesti ole suuri ihme.

Illan odotetuin vieras oli kanadalainen Propagandhi, joka soitti skatepunkkia varsin korkealla työmoraalilla. Suoraan sanoen ainakin allekirjoittanut on ihmetellyt tämän genren uutta nousua. Toki, kyllähän sitä Millencolinia, NOFX:ia ja kumppaneita tuli aikanaan kuunneltua, mutta nykyään tämä genre tuntuu kovin väljähtäneeltä. Keikasta tuli mieleen 90-luvun puolella näkemäni Pennywisen keikka ja Propagandhi kuulosti heavy-vaikutteineen vain tämän bändin vesitetyltä versiolta.

Rehellisyyden nimissä pitää tietysti sanoa, että olin mielipiteitteni kanssa aika yksin, sillä pitti kävi tulikuumana, rantapallot leijailijat sulassa sovussa lavalta lentelevien nuorison edustajien kanssa ja pahimmat höyryt päästettiin kohti Tavastian hikistä kattoa. Välispiikit vaihtelivat aina kantaaottavasta perinteiseen suomalaisyleisön huomiointiin, Teemu Selänteestä lähtien. Aika oli siis suunnistaa kohti kotia.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen