The Gutter Twins (USA)

Siinä missä Greg Dulli on hankkinut kannuksensa legendaarisen Afghan Whigsin riveissä, on Mark Lanegan ollut mukana Screaming Treesin lisäksi monessa muussa sopassa Mad Seasonista, Queens of the Stone Agesta, Isobel Campbellin kanssa tekemistä albumeista, omista soololevyistä ja The Twilight Singersistä lähtien. Jälkimmäinen yhtye esiintyikin Tavastialla pari vuotta sitten ja kaksikko hehkutti keikkaansa niin hyväksi, että heidän oli tultava uudestaan The Gutter Twinsin kanssa Tavastialle fiilistelemään.

Hivenen etukäteen pelotti, että kuinka hyvin yksi levyllinen riittää täysipainoiseen keikkaan, siitäkin huolimatta, että esikoista työstettiin puoli vuosikymmentä. Mutta kun heti ensimmäiseksi pärähti The Stations uhkaavine poljentoineen, tiesin, että pelko olisi turha. Kaksikko Lanegan ja Dulli osasivat luoda tummine äänineen mahtavan tunnelman, johon ei voinut olla uppoutumatta. Herrat eivät tuntuneet hirveästi jännittävän ja virnuilivat pitkin keikkaa toisilleen kuin veljekset. Lanegan tuttuun turvalliseen tapaansa ei lähes liikahtanutkaan koko keikan aikana, vaan nojaili mikrofoniinsa ja lauloi omat osuutensa. Näin se vielä menee, mutta varsinkin soolokeikoilla se on jo koomista. Dulli taas liikkui enemmän, heitti välispiikkiä, soitti kitaraansa ja koskettimia.

Yleensä kahden tällaisen dinosauruksen takana oleva taustabändi jää varjoon, mutta tällä kerralla rytmiryhmässä oli sen verran pätevää sakkia, että vaikkeivät he framille nousseetkaan, korvat ilahtuivat. Jeff Klein hoiti taitavasti niin kitara-, kiippari- kuin lauluosuutensa, Dave Rosserkuritti kitaraansa sydämellä ja jos basisti Scott Ford ei nyt suoranaisesti loistanut, niin rumpali Cully Symington ihastutti omistautumisellaan. Herra hyväili peltejään kuin hiljaa hukkuva kapellimestari, joka oli jo hyväksynyt kohtalonsa vaipuessaan kohti seuraavaa päätepysäkkiä.

Keikalla koettiin myös varsin ikävä episodi, kun joku känniääliö heitti tuopin kohti Dullia. Vanha herra tulistui puhkuen auktoriteettia ja ilmoitti, että jos anteeksipyyntöä ei kuulu, keikka loppuu siihen. Seurasi hämmentävä esitys, jossa huudeltiin, kuultiin jotain epämääräisiä anteeksipyyntöjä ja lopulta tilanne laukesi Maamme-laulun hoilaamiseen. No, tästä leppyneenä viemäriveljekset soittivat sitten erinomaisen, Laneganin viimesimmältä levyltä löytyvän Hit The Cityn. Tätä aikaisemmin tuli kuultua myös The Twilight Singersien tuotantoa. Kaiken kaikkiaan keikka oli vahva tunneryöppy ja sukellus, jollaisia toivoo kokevansa vielä monesti uudelleen.

Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen