12.08.2008
Vuosi 1995 musiikissa oli brittipopin juhlaa. Elastican esikoinen, Supergrassin I Should Coco, Blurin The Great Escape sekä Oasiksen (What´s The Story) Morning Glory? olivat tuon vuoden herkullisimpia julkaisuja nimenomaan birttipopin saralla. Saarivaltio piehtaroi yhä nousevassa ”Cool Britannia” -huumassaan ja poliitikot hengailivat taiteilijoiden kanssa; oli melkein kuin 1960-luvun svengaava Lontoo olisi tavalla tai toisella palannut takaisin.
Kesä ennen elokuuta tanssittiin kuitenkin saarivaltakunnassa (ja muuallakin Euroopassa) hieman erilaisissa tahdeissa. Pulp-niminen yhtye julkaisi kesäkuussa sinkun nimeltä Common People, josta muodostui tuon kuuman kesän ääniraita. Menevä kappale, joka kertoi hieman vieraamman ”tavallisen tarinan” kreikkalaisesta hienostoperheen tytöstä, joka tekee luokkaturistimatkan toiveenaan olla edes hetken rahvaanomainen. Jos kappaleen tarina oli hieman oudonpuoleinen – sosiaalisia luokkia käsittelevä ja tästä kuivaa huumoria jalostava – oli yhtä lailla outoa että siitä tuli niin suosittu, vaikka se sävellykseltään on loistava ja ennakoi yhtyeen tulevaa levyä. Ehkä vielä oudompaa oli, että kesän muuttuessa pikkuhiljaa syksyksi, jäi Pulp suurempiensa, mutta musiikillisesti heikompiensa varjoon.
Pulp on ennen kaikkea Jarvis Cockerin yhtye. Hänen vuonna 1978 perustamansa yhtye koki ensimmäisten 15 vuoden aikana jonkin verran miehistönvaihdoksia kunnes 1990-luvun alkupuolella vakiinnutti kokoonpanonsa siihen tunnetuimpaan versioon. 1980-luvulla äänitetyllä materiaalilla ei ole musiikillisesti kuin kuriositeettiarvoa mutta vuoden 1994 His ´n´ Hers on jo kuin uuden yhtyeen levy: tyylikäs, hyvin sävelletty ja soitettu levy, jolla jo kuuluu Cockerin omaperäinen – samanaikaisesti hurmaava ja pelottava – tekstittäjän ääni.
Lokakuussa 1995 julkaistun Different Classin kaikki kappaleet ovat merkitty koko yhtyeen (Cocker, Russell Senior, Candida Doyle, Steve Mackey, Mark Webber sekä Nick Banks) säveltämiksi, kaikki tekstit taas ovat Cockerin kynästä. Asetelma on tavanomainen mutta Pulpin kohdalla se on yhtyeen voima. Kappaleet ovat poikkeuksetta hyvin sävellettyjä ja soitettuja. Yhteispeli näkyy siinä, että koko yhtye on ottanut osaa musiikin tekoon: sävellysten lisäksi soitossa kuuluu saumaton yhdessä soittamisen taito, on kyse sitten F.E.E.L.I.N.G.C.A.L.L.E.D.L.O.V.E.:n kaltaisesta hiipivästä pelottavuudesta tai Disco 2000:n letkeästi svengaavasta mutta tiukasti soitetusta diskovaikutteisesta tanssipopista.
Pulpin jäsenet (paitsi rumpali ja basisti) soittavat kohtuullisen laajaa soitinvalikoimaa mutta monipuolisuus ei kuitenkaan tee kokonaisuudesta sekavaa. Päinvastoin, yhtye osoittaa olevansa eri nyanssien mestarillinen hallitsija. Levyn aloittava Mis-Shapes on tästä hyvä esimerkki: kappaleessa liikutaan muutaman yksinkertaisen koukun avulla rauhallisen ja rankan ilmaisun välillä, kumpaakin hyväksi käyttäen mutta kuitenkin niin ettei kokonaisuus tunnu lainkaan haetulta. I Spyn hallittu hiljaisuus, kyky olla soittamatta liikaa, sekä tekstistä kumpuavan perverssiin tirkistelyyn sopiva tunnelma tai Live Bed Shown pienet sovitukselliset jipot, jotka osoittavat kokonaisuuden nerokkuuden joskus löytyvän pienistä asioista, ovat myös esimerkkejä siitä mihin Pulp parhaimmillaan kykenee.
Kun Different Classilta edellä mainittujen kappaleiden lisäksi löytyy mm. sellaisia herkkupaloja kuin huume-euforiaa ja 1990-luvun alun rave-kulttuuria parodioiva, The Flaming Lipsin 2000-luvun tuotannolta kuulostava Sorted For E´s & Wizz, jousilla ryyditetty kitarapopherkku Something Changed tai hieman ahdistava Underwear, (joka voisi kertoa Different Classia seuraavasta menestyksestä ja sen mukanaan tuomista julkisuusongelmista,) on jo helpompi ymmärtää miksi levy on brittipopin merkittävimpiä musiikillisia saavutuksia.
Pelkkä musiikki ei Pulpin kohdalla kuitenkaan toimisi, ei ainakaan niin hyvin kuin se toimii Cockerin teksteillä ja laululla. Olen kuullut sanottavan, ettei Cocker osaa laulaa. Totta on, ettei hänen suorituksensa aina ole puhtain mahdollinen. Hänen tyylinsä laulaa, paikoitellen puhelaulaa, sekä erityisesti kuiskailla, on kuitenkin omaehtoinen ja kuulijan huomion joskus täydellisestikin vangitseva. Omalaatuisia ovat hänen tekstinsäkin. Cockerista on syntynyt kieroutuneella tavalla älykkään sosiaalisen tarkkailijan sekä seksuaalisesti turhautuneen aikuisen miehen tuskan tulkki (jos hänen kaltaistaan hintelää nössykkää tulkiksi voi sanoa). Eikä sellaiseen oikein minkään muunlainen tapa laulaa sopisikaan.
Cocker tarkastelee maailmaa kuitenkin humoristisesti ja on ongelmistaan tai pidättyvyyksistään huolimatta romantikko. Hänen huumorinsa on kuitenkin synkkää eikä sitä aina tahdo huomata, koska se ei ole kovin hauskaa, eikä hänen käsityksensä romantiikastakaan ole se perinteisin. Siellä sitä kuitenkin on, vaikka sillä romantisoitaisikin tytön ja pojan perverssiä tarkkailua kuten I Spyssa tai riisuttaisiin kaikki korulauseet rakkauslaulusta, kuten Something Changedissa.
Cocker on useimmissa teksteissä itsensä vanki, omien muistojensa ja epävarmuutensa sekä toteutumattomien mielihalujensa ja perversioidensa uhri. Hän ei voi unohtaa, koska asiat eivät päästä irti. Tässä yhteydessä kuvioon astuu Cockerin lahjakkuus. Hän ei ole pyrkimässä pois siitä mitä hän on: hänen tehtävänsä on ainoastaan osoittaa epäkohtia tai itse elää ne ongelmat joiden luomiseen hänellä ei välttämättä ole ollut osaa. Hän on ressukka, jonka piilotettu voima on hänen välillä julmaksikin äityvä älykkyytensä. Samalla hän on turhautunut väliinputoaja, joka ei kuitenkaan tee sitä mistä hän laulaa ja kertoo.
Different Class on alati uusia puolia itsestään tarjoava levy, jonka olisi voinut kuvitella jäävän siihen samaan kadonneeseen huumaan, josta yhtye brittipopleiman itselleen sai. Pulp osoitti kuitenkin osaavansa tehdä loistavaa musiikkia, joka kaiken lisäksi kestää aikaa. Different Classia kolme vuotta myöhemmin seurannut lähes yhtä loistava This Is Hardcore on pohjimmiltaan hyvin synkkä kuvaus siitä mitä tapahtuu, kun menestyksen ja kunnian kokaiininhuuruiset pilvilinnat katoavat ja elämä kaikessa raadollisuudessaan ottaa omansa, myös Kristuksen roolia itselleen parodianomaisesti ottavan Cockerin. Se on hyvä pitää mielessä, kun kuuntelee Different Classia. Se paljastaa pinnan alta vielä enemmän.
1990-luvun Pulpista puuttui Oasiksen äijämäinen rehentely ja se oli nörtimpi yhtye kuin Blur. Sen musiikissa ei ollut samaa riehakuutta kuin Elasticalla parhaimmillaan ja toisaalta siitä myös puuttui se kepeys, jota voi havaita Supergrassilla. Pulpin jäsenet tuskin koskaan olisivat voineet kuvitellaakaan olevansa yhtä viileitä kuin Sueden jäsenet. Näistä syistä Pulp on näitä kaikkia nerokkaampi – etenkin musiikkinsa, etenkin Different Class. Synkeämielinen lähestymistapa asioihin, joita on yleensä hieman vaikeaa – tai ainakin outoa – käsitellä popkappaleissa on yhtyeen omintakeinen menestysresepti Different Classilla. Siksi se on niin tärkeä.
Teksti: Jani Ekblom, kuvat: Kevin Westenberg/www.allmusic.com ja www.wikipedia.org
