Kuopio Rockcockin lauantai

Uusi päivä valkeni aurinkoisena ja jos mahdollista lämpimämpänä kuin edellinen. Festarikesä on ollut tänä vuonna varmaan poikkeuksellisen suosiollinen säiden osalta eikä Kuopiossakaan jouduttu pettymään, päinvastoin. Eilispäivän pölyt karisteltiin lahkeista ja unihiekat silmistä kuitenkin toimittajan osalta vasta myöhään iltapäivällä. Ensimmäisen annoksen lauantai-illan huumaa saisi luvan tarjota kenties suosituin kotimainen räyhähenki, Mokoma.

Kuten jo perjantainakin tuli huomattua ei lappeenrantalaisten hohto tunnu enää riittävän. Bändihän ei luonnollisesti petä livenä, mutta silti en kyennyt välttymään tunteelta että onhan tämä jo nähty moneen kertaan. Pakko on kuitenkin painottaa sitä seikkaa että Mokoma ei missään nimessä ole huono lavalla. Se kovin mielenkiinto on kuitenkin vuosien mittaan laantunut ja keikan pystyi sivuuttamaan jälkikäteen olkapäitä kohautellen. Mutta kyllähän sitä pää nyökytteli Punaisen (Kala)kukon, Poltetun Maan Taktiikan ja Kuu Saa Valtansa Auringolta tahtiin. Uusimmankin kiekon blastbeatit toimivat livetilanteessa moitteetta, soundit olivat kohdillaan ja bändi iskussa. En siis valita...vai valitanko? Vastuu on savolaiseen tapaan lukijalla.

Viikate heilahti...lauteille heti seuraavaksi. Kouvolalaisten menestys lavalla riippuu yleensä hyvin pitkälti siitä miten yleisö on mukana, mutta tällä kertaa oli toisin. Jotenkin Kaarlen jutellessa mukavia ja polkaistessa käyntiin sellaisia liveherkkuja kuten Ajakaa! ja eritoten Hiljaisten Seiväshyppääjien Kerhon ei voinut kuin nyökytellä päätään tyytyväisenä. Rokkaavuus on saatu metallisuuden ja rautalangan kanssa harmonian kaltaiseen tasapainoon. Vielä kun rentous lavalla paistoi kirkkaana kuulijoiden kasvoille ja Viikate veti varmasti yhden parhaista keikoistaan ikinä. Sitä todisti myös kitaristi Arvo Viikatteen toteamus toimittajallemme myöhemmin illalla: "Vain yhden nuotin soitin väärin setin aikana!"

Ravinnonhankinnan ja hetken rauhoittumisen jälkeen toimittajamme löysi itsensä saman lavan edestä. Äärimmäisen melankolisen tunnelmametallin ykkösnimi Katatonia oli lauantain ensimmäinen ulkomaalaisesiintyjä. Leadersin kitaraintron kajahtaessa Väinölänniemen koivupuiden välissä kansa yltyi hurraahuutoihin, jotka kuitenkin vaimenivat keikan mittaan. Ei sille vain voi mitään ettei ennen auringonlaskua tästä saanut kaikkea irti. Jonas Renksen piilouduttua valoisuutta hiuspehkonsa taakse ja muun poppoon tyytyessä melko rutiininomaiseen soitantaan on pakko myöntää että toinen aika ja paikka olisivat soveltuneet paremmin. Ei se ihan huono ollut, muttei tajunnanräjäyttäjäkään. Siltikin muun muassa Ghost Of The Sun sai toimittajankin veivaamaan kuontaloaan raivokkaasti myötäeläjien katsellessa kiusaantuneina vierestä.

Ja jos ei synkistelyä oltu saatu jo tarpeeksi niin lisätään vielä aste Renkseäkin raaempaa mörköilyä ja nostetaan hieman tempoa. Siinäpä raamit festivaalin pääesiintyjälle eli brittiläiselle Cradle Of Filthille. Dani Filthin johdattama orkesteri on ollut allekirjoittaneelle enemmän tai vähemmän pienten ennakkoluulojen kohteena. Olikin siis piristävää (jos tätä musiikkia kuunnellessa se on ylipäätään mahdollista?) huomata että livenä COF tuntui toimivan...no, pirun hyvin. Vaikka en bändin keulahahmon rienaavasta rääkymisestä millään muotoa perusta niin ei sekään haitannut. Sinfonisuuden tukemana tällainen bläkkis ujuttautui vaivihkaa aivojen mielihyväkeskukseen.

Yleisökin pääsi tekemään oman osansa keikan aikana, kun naisvokalisti kehoitti kaikkia laulamaan solistille hyvää syntymäpäivää. Tästä ilahtuneena Dani piiskasi orkesterinsa aiempaakin kovempaan menoon eikä energiaa jätetty varastoon. Näkemäänsä silminnähden tyytyväinen festarikansa sai vielä keikan päätteksi nauttia väriloisteesta ja paukkeesta, kun tummeneva taivas täyttyi ilotulitteista. Näinköhän sitä hiljalleen haastetaan jo itänaapuri Joensuu tälläkin osastolla...?

Jotta toimittaja ei jättäisi lauantaita pelkästään suurten nimien ihmettelyyn oli syytä karata festivaalialueelta pikapikaa legendaariseen Henry´s Pubiin, jossa marginaalimusiikin piireissä kovia kehuja kerännyt The Micragirls juuri aloitteli keikkaansa. Heille jos joillekin kunnian rokkikukko lauloi ja korvia vihlovasti, sillä niin tykki oli tyttöjen esiintyminen Henkan pienellä lavalla. Kansa jorasi ja Micragirls rokkasi. Urkugarage-trioa ei haitannut edes tekniikan hetkellinen pettäminenkään, vaan käsittämättömän intensiivisesti esiintynyt yhtye kuvainnollisesti kaahasi kuplavolkkarillaan karkuun kaikelta pahalta. Keikoista pitää aina jäädä sellainen ei-helvata-miten-hyvä! -fiilis ja Micragirlsin jälkeen tämä oli enemmän kuin tosi.

Mitä siis jäi käteen rokkikukkoilusta vuonna 2008 tyhjän takin lisäksi? Kuten sanottua, tapahtuma jatkoi kehittymistään ja kasvamistaan kohti suuremman luokan festaria. Järjestyshäiriöiltä mitä ilmeisimmin vältyttiin, tunnelma keikoilla sekä yleisön seassa oli kaikin puolin positiivinen ja puitteethan ovat tutusti mitä mahtavimmat. Rockcockille voi luvata varauksetta hyvää tulevaisuutta ja yhä isompia ulkomaan nimiä mikäli tekeminen jatkuu samalla mallilla. Kenties ensi vuonna festariraportoinnissakin vältytään jo kukkoon liittyviltä sanaleikeiltä?

Tästä takaisin perjantain juhlistukseen.

Teksti: Tomas Ojapelto, kuvat: Ojapelto ja Susanna Mäki