Bruce Springsteen & E Street Band (USA)

Muuttoliike Suomesta Ruotsiin saatiin vihdoin pysäytettyä vuonna 2003. Syy tähän vuosia kestäneeseen väestönkatoon on yksinkertainen: ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella. Melkeinpä yksistään sen takia koska heillä oli Bruce Springsteen ja meillä ei. Asiat eivät onneksi ole enää näin ja myös meillä on mahdollisuus kokea rockin jättiläinen ja showmiesten showmies.

Ennen keikkaa kävellessäni stadionille eräs humalainen herrashenkilö lauleskeli Aikuista naista ja puhuen yhteisestä matkasta, kiroten kävelyetäisyyttä stadionille. Itse kolme Springsteenin konserttia nähneenä ja yhden niistä Tukholmassa, en voi muuta kuin hymähtää. Jos mies tietäisi mihin hän on juuri astumassa jaksaisi hän taivaltaa pidemmänkin reissun.

Ennen yhtyeen kapuamista lavalle settilista vaihteli tiuhaakin tiuhempaan tahtiin. Yhtye pystyisi soittamaan vaikka viisi keikkaa peräkkäin joutumatta soittamaan samaa biisiä kahdesti, joten liiaksi kaavoihin nojaavasta show´sta ei kuitenkaan ollut pelkoa.

Hikisenä heinäkuun päivänä useiden tuntien odotus sitten palkittiin kun kaiuttimista alkoi kantautua karuselli-introa ja E Street Bandin jäsenet alkoivat valua lavalle. Kymmeniä tuhansia käsittävälle yleisölle ammuuttiin alkuun kovilla panoksilla. Yhtye räjäytti Nightin, Out In the Streetsin, Radio Nowheren ja No Surrenderin toinen toisensa perään niin kuin huomisesta ei olisi tietoakaan. Rock-koneisto oli käynnistynyt eikä hidastumista ollut näköpiirissä.

Alkutäräyksen jälkeen Springsteen alkoi ottaa yleisöä enemmän ja enemmän haltuunsa. Spirit in the night ja Hungry Heart tarjoilivat sitä lämminhenkistä yleisön kosiskelua johon miehen keikoilla on totuttu. Aikoinaan Dancing in the Dark –video aiheutti myytin ja unelman tytöstä, jonka Springsteen vetää lavalle tuhansien ihmisten keskeltä. Tuo tyttö oli kuitenkin Courtney Cox ja homma kokonaan lavastettu. Tästä huolimatta Bruce on jatkanut tyttöjen nostelua lavalle ja myös Helsingissä hän antoi muutamalle kenties elämänsä adrenaliinirykäyksen.

Mielenkiintoista oli myös huomata kun Springsteen nojaili haaroväliään yleisön läheisyyteen olivat kaikki iästä, sukupuolesta tai sosiaalisäädystä riippumatta seitsemännessä taivaassa. Hienointa oli ehkä kun 40-50-vuotiaat miehet taputtelivat ja läimimät Pomon hikisiä reisiä, kyseenalaistamattakaan sen homoeroottisia vivahteita. Ei olisi pomokaan varmaan heti arvannut, että eturivissä tulee olemaan näiden keski-ikäisten lisäksi myös huulikoruilla koristeltuja tyttöjä.

Naisten lisäksi Springsteen nosteli lavalle yleisöstä pahveille kirjoitettuja toiveita, joista ensimmäisenä kuultiin Eddie Cochranin Summertime Blues. Omista biiseistään "toiveparaatissa" esitettiin Sherry Darling, ja 4th of July, Asbury Park (Sandy), joka oli pitkäaikaisen kosketinsoittajan, Danny Federicin suosikki.

Federici, joka menehtyi melanoomaan aiemmin kuluvaa vuotta oli poissa joukoista samoin kuin Springsteenin entinen vaimo, Patti Scialfa. Scialfan oli korvannut jo monia vuosia E Streetin levyillä kuultu viulisti, Soozie Tyrell. Tyrell paikkasi aukon loistavasti. Sen lisäksi ettei tarvinnut enää kuunnella Pattin säröilevää määkimistä osasi Tyrell komppaamisen ja sävyjen annon taidon.

Vaikkei Brucessa vanhuus paina, toista voi sanoa yhtyeestä. Kutkuttavaa rantapalloa edessään kantava, pöhöttynyt kitaristi Little Steven jäi täysin Nils Lofgrenin varjoon. Lofgren, joka liittyi yhtyeeseen Neil Youngin kanssa soittamisen jälkeen riffitteli Miami Steven täysin unholaan. Eikä niistä väsyneistä taivutuksista mitä Little Steven sitten iski, ollut paljon hurrattavaa. Samanlaista väsymisen makua oli myös ehkä yhtyeen kuuluisimmassa maskotissa, Clarence Clemmonsissa. Mies soitti foniosuutensa ja hoiti myös vakiintuneet ”lauluhommansa” kuten aina, mutta suurimpien bileiden aikana mies istui lavan sivussa ja näpäytteli triangelia.

Loppukiri alkoi lähestyä kun mies veti tuotantonsa ehkä suurimmat stadionrockbiisit eli Born in the USAn ja Badlandsin, jonka jälkeen meno taantui massiivisuudestaan rehellisempään soulrockiin, Springsteenin ytimeen. 10th Avenue Freeze Out, Born to Run ja Rosalita (Come Out Tonight) (for Finland) toimivat kolmikkona ja paluuna menneeseen. Pikkuklubien hämystä ja tupakansavusta on menty pitkälle, kun samat biisit tanssittavat jo kolmatta kymmenettä vuotta kymmeniä tuhansia ihmisiä. Dancing in the Darkin soidessa saa keskikesän Suomessa odottaa kyllä sitä pimeää, vaikka tanssi kyllä sujui.

Vielä jaksaa! Lopun hengenvedoissa Bruce pongasi yleisöstä kyltin, jossa luki ”Santa Claus is Coming to Town” ja käski kamerat kuvaamaan sitä. Pienen hetken jälkeen ilmoille roihahtikin jo tuo kyltissä lukenut biisinnimi. Valitettavasti kyseessä ei ollut enää samanlaista kiihkoa kuin 70-luvulla, mutta mieltä joulun tulo kuitenkin lämmitti. Myös viimeisellä kappaleellaan yhtye palasi vanhaan cover/keikka-aineistoonsa ja Twist & Shout hyvästeli yleisön.

Ei Riveriä! Ensin pöyristyttävältä tuntuva ajatus, mutta kolmen tunnin megarockshown jälkeen uskonpa, että kukaan ei poistunut stadionilta pahoitetuin mielin. Kaikki saivat mitä halusivat ja useimmat varmasti hieman enemmän. Ja taas jaksaa sateita.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä