Blondie (USA)

Kolmekymmentä vuotta on pitkä tovi menestysalbumista. Siinä ajassa voi tapahtua seuraavaa:

a) Albumista tulee popin kaanoniin kuuluva ajaton klassikko
b) Yhtyeestä tulee tiettyyn aikaan sidottu entiteetti

Kohta a), kanonisoituminen, on optimitilanne kaikille osapuolille. Klassikkoalbumi nostaa sen tehneen tahon glooriaa ja lihottaa pankkitiliä usein jopa artistin loppuelämän ajan. Klassikkoalbumi myy, koska se innostaa aina uusia sukupolvia. Tulos on paras mahdollinen: jokainen voittaa, niin artisti, kuulija kuin rahoituksen tarjonnut levy-yhtiökin.

Aikaa kuitenkin kuluu. Joissain tapauksissa toteutuu kohta b), kalkkeutuminen. Artisti muistetaan vain "siitä hyvästä levystä," eivätkä sen nykykuulumiset kiinnosta ketään. Hajoamisen jälkeenkin se voi sopivan tarjouksen, merkkipäivän tai molempien kunniaksi aktivoitua. Suomi on jostain käsittämättömästä syystä parasta ennen -päiväystä käyttävien yhtyeiden kiertuekohde numero yksi. Jokaiselle Uriah Heepin ja Kissin keikalle riittää tulijoita ja rumille ja ylihinnoitelluille kiertuepaidoille ostajia. Mutta ainahan myydä saa.

Nyt Suomeen on saatu omana aikanaan New Yorkin kuumin yhtye, Blondie. Tässä keikkarupeamassa ei ole kyse paluukiertueesta, yhtyehän palasi jo vuonna 1999 keskiverrolla kiekollaan No Exit. Uutta levyäkään ei liioin ole alla. Juhlitaan siis synttäreitä. Blondien upein levy Parallel Lines saapui levykauppoihin vuonna 1978 eli tasan kolme vuosikymmentä sitten. Joka keikalla kuullaan koko Parallel Lines -levy alusta loppuun, mikä on paras ja ainoa tapa juhlistaa tätä hienoa levyä. Paikaksi oli valikoitunut sofistikoituneempi Kulttuuritalo.

Külttüüri, külttüüri, mitä se on? Ainakin savulohipiirasta ja kakkua, huuhdotaan alas Remý Martinilla. Aivan kuin olisi mennyt teatteriin eikä rock-keikalle. Lähes helteisenä heinäkuun kymmenentenä hyvä määrä ihmisiä oli valinnut Debbie Harryn Björkin sijaan (islantilaistähti toki peruutti viime tinkaan samalle torstai-illalle kaavaillun Finlandia-puiston konserttinsa, mutta suurin osa oli tainnut ostaa Blondie-lippunsa jo aiemmin).

Ihanan heterogeeninen yleisömassa: firmalipuilla paikalle tulleita jakkupukuisia neli- ja viisikymppisiä, viileitä hipstereitä leggingseissään ja pillifarkuissaan sekä iso lauma aivan normaaleja ihmisiä (ja yksi keesipäinen punkkari). Kaikkia meitä yhdisti, toivottavasti ainakin, rakkaus Parallel Linesiin ja sen hetken yhtyeeseen, joka kyseisen mestarislevyn loi. Kaikkia varmasti kutkutti, kun roudarit repivät mustan lakanan paljastaakseen musta-valkoraidallisen BLONDIE-tekstillä varustetun taustakankaan. Odotus purkautui tunnelmaa sähköistävänä kiljahteluna.

Volyymitaso nousi kun yhtye asteli lavalle. Liikkeelle lähdettiin järjestelmällisesti Hanging on the Telephonesta, sitten One Way or Another, sitten Picture This ja niin eteenpäin. Punaiseen hameeseen ja pitkähihaiseen paitaan sekä musta-valko-liiviin (raidat teeman mukaisesti pystysuuntaisia) sonnustautunut Debbie Harry tuntui olevan hieman vaisulla tuulella. Ääni toimi hienosti, mutta mitenkään järin intensiivinen ei laulusolistin esiintyminen ollut. Tämä harmitti. Kyseessä oli kuitenkin "se" Debbie Harry, palavakatseinen upea nainen. Vuorovaikutustaidoista osa oli tainnut jäädä pakkaamatta, mutta pientä flirttiä hieman laiskasti esiintynyt Harry sentään harrasti. Musiikki oli tietysti huippua. Hyvää kappaletta seurasi hyvä kappale, usein parempikin.

Bändi teki perustyötä. Kenenkään muun kuin rumpali Clem Burken suoritusta ei voi kehua. Burken seuraaminen oli hauskaa ja ennen kaikkea tarpeellista, sillä keikka uhkasi äityä välillä hieman liian tylsäksi (tai sitten kooma johtui Kulttuuritalon trooppisesta sisäilmasta). Mikään kovin tarkka rumpali Burke ei ole, mutta ei tarkkuus ole kaikki kaikessa. Pieni inhimillisyys oli vain tervetullutta, sillä Burken rumpusetti oli trigattu. Toisin sanoen, löipä virveliä miten lujaa tahansa, siitä kuului aina samanlainen geneerinen läiskäys. Mikä haittasi yllättävän vähän, melkeinpä päinvastoin. Tässä kontekstissa hillittömän nopeasti soitetut ja vielä nopeampaan kiihdytykseen lähteneet rumpufillit toimivat mahtavina tunnelmannostattajina. Harmaantuneen Chris Steinin esiintyminen oli pettymys. Miestä ei ollut lavalta edes huomata. Burke 1 - Harry+Stein 0.

Keikalla kuultiin Parallel Lines alusta loppuun. Parhaimmillaan koettiin upeita hetkiä, sillä albumi on lähes täydellinen. Kulttuuritalon diskopalloon saatiin valokeila (minkä pallo heijasti seinille ja kattoon) Heart of Glassin aikana, mikä näytti upealta ja sai kohotti tunnelman kattoon. Ihan loppuun asti ei Parallel Linesin toistaminenkaan toiminut. Harryn osalta puolihuolimattomasti läpiluetun Just Go Awayn jälkeen keikan intensiteetti hävisi parin biisin ajaksi. Syy oli selkeä. Tuoreehko Blondie-kappale ja yksi numero Harryn soololevyltä eivät mitenkään kestäneet vertailua erään 1970-luvun hienoimman pop-levyn materiaaliin.

Hittiputki onneksi jatkui pienen notkahduksen jälkeen. Hienosti juoksutetut Call Me, Rapture ja Atomic saivat jälleen liikettä permantolipun lunastaneisiin. Viimeisenä kuultiinkin sitten täydellinen yllätys: Titanic-elokuvan vihattu/rakastettu tunnuskappale My Heart Will Go On, joka runnottiin kohtuullisen roisin punk-suodattimen läpi. Ihan hyvä veto, mutta miksi ihmeessä? Omiakin biisejä olisi ollut runsaasti varastossa, nyt moisesta lopetuksesta jäi hiukan väljähtynyt maku suuhun.

Yleisön purkauduttua Kulttuuritalon katsomosta paljastui yllätys. Permannolla palloili eksyneen näköisenä kaksi SPR:n punaliivistä vapaaehtoista. Varmistamassa kai ettei kukaan tukehdu piiraaseensa tai huitaise konjakkia väärään kurkkuun. Vaan kenties joku oli lähellä tikahtua innostuksesta. Ei kai sentään? Samanlaista liioittelua kuin kehnosti lämmitetyn mikroaterian jäähdyttäminen pakastimessa.

Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen