23.06.2008
Tavastia/Helsinki
Helsingissä on tänä vuonna vieraillut kiitettävä määrä mielenkiintoisia artisteja, eikä loppuvuosikaan näytä hullummalta. Sen lisäksi, että entiseen tapaan eilisen kuumat nimet käyvät täällä, on nyt myös paljon pinnalla olevia bändejä käynyt pyörähtämässä pääkaupunkinmme kautta. Yksi näistä on nosteessa oleva jenkkibändi MGMT, jota kovasti on jo hypetetty erinäisissä musiikkilehdissä. Toki monet tällaiset bändit unohtuvat yhtä nopeasti kuin ne nostetaan pinnallekin, mutta mielummin ne tsekkaa alkutaipaleen intoa täynnä kuin sitten siinä vaiheessa, kun matto on vedetty jalkojen alta ja hommaa vedetään maitohapoilla.
MGMT lainaa levyllään paljon 60-70-luvulta aina Beatlesista lähtien, mutta yhdistelee mukaan myös aimo annoksen trippailua ja modernimpaa soundia syntikoista lähtien. Se, että heidän esikoistaan Oracular Spectacular oli tuottamassa Flaming Lipsin kanssa työskennellyt Dave Fridmann, antaa jo suuntaa, mistä on kyse. Allekirjoittaneen mielestä itse levyllä äänimaailma kuulostaa kuitenkin liian kliiniseltä ja paikottain tympeän popahtavalta. Näinpä oli ilahduttavaa huomata, että livenä bändi kuulostaa paremmalta kuin painetussa muodossa. Vaikka keikalla oli mukana kaikenlaista efektilaitetta, myös säröä ja luonnetta löytyi. Heti ensisoinnuista lähtien kävi selväksi, että vahvasti tuotetun esikoisen takaa löytyy ihan oikea ja elävä bändi.
Täyteen myyty Tavastia sai setin aluksi kuunnella vaikuttavaa, hienoilla valoilla väritettyä fiilistelyä, joka toimi kuin bileet keskellä metsää nuotion ympärillä. Myyttinen on sanana vähän liioittelua, mutta bändi kyllä väreili omaa vastustamatonta energiaansa ja tätä ei voinut olla tuntematta. Ennen neljättä biisiä uskaltauduttiin jo sitten välispiikin asteelle ja tämän jälkeen sähkökitaroista kammettiin säröt esille. Kauniimpikin tunnelmointi toimi, kuten Pieces of What, joka kera varsin persoonallisen Andrew Vanwyngardenin lauluäänen toi mieleeni ajottain David Bowien. Leikkisä Electric Feel taas herätti loppuunmyydyn keikkapaikan yksinkertaisemmalla rakenteellaan tanssimaan. Sen sijaan hivenen hämmentävää oli, että varsin aikaisin soitettu, rock-elämälle vinoileva hittibiisi Time to Pretend, puuroutui aika pahasti.
Encoren aikana kuultiin sitten surullinen, mutta mukaansatempaava Kids, joka on allekirjoittaneen lempibiisi ja suosionosoituksista päätellen en ollut mielipiteineni yksin. Tämä oli myös ainoa kappale, jonka aikana hivenen varautunut Andrew tuntui ensimmäistä kertaa päässeen irti ja hassutteli päälleen repimällään rätillä. Kaiken kaikkiaan pientä encoren aikana tapahtunutta turhaa biisien venyttelyä lukuunottamatta keikka oli positiivinen yllätys. Reipas tunti kului hetkessä ja tämä omissa maailmoissaan fiilistellyt hippiparaati sai esikoisensa materiaalista kasaan yllättävän vahvan setti. Monet biisit jäivätkin soimaan päähän keikan jälkeen turhankin hyvin.
Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
