23.06.2008
The Doorsista ja Jim Morrisonista on kirjoitettu läjittäin kirjoja. Suurin osa näistä on ollut sisältönsä puolesta lähinnä paskaa, mutta muutamia onnistuneitakin joukkoon mahtuu. Puutteistaankin huolimatta ylitse muiden nousevat rumpali John Densmoren katkera (ja hieman rahastukselta haissut) tilitys Riders On The Storm sekä sitä seurannut Ray Manzarekin myyttejä hellivä ja nostalginen Light My Fire. Todella kattavaa ja viimeisen naulan arkkuun niittaavaa teosta ei bändistä ole kuitenkaan kirjoitettu, eikä sellainen ole myöskään Doorsin elossa olevien jäsenten yhdessä entisen Rolling Stone-päätoimittaja Ben Fong-Torresin kanssa väsäämä The Doors-kuvakirja.
Niinpä niin. The Doors-kirja ei yritäkään olla kaiken alleen kattava tiedon oraakkeli, vaan pikemminkin visuaalinen ja hyvällä tatsilla toteutettu kahvipöytäkirja. Kuviensa puolesta kirja onkin ehdottomasti paras The Doors-teos, sillä käyttöön on ensi kertaa saatu bändin itsensä ja sen lähipiirin, kuten vaimojen, tyttöystävien ja roudarien omistamaa kuvamateriaalia. Kuvat kertovat hellää kieltään paitsi yhdestä rock-historian kiistellyimmästä bändistä, mutta samalla myös aikakaudesta, jolloin nuoret rockmuusikot kuvittelivat olevansa kuolemattomia maailman omistajia ja myös käyttäytyivät sen mukaisesti. Huomattavaa on, että useissa kertomuksissa Jim Morrisonia (kuten myös mm. Jimi Hendrixiä) kuvaillaan selvinpäin äärimmäisen mukavaksi ja huumorintajuiseksi veikkoseksi, josta viina järjestelmällisesti toi esille vain töykeän kusipään. Ja jos aikalaistodistuksia on uskominen, niin Morrisonin tapauksessa kusipäänä oleminen tarkoitti jo raskaan sarjan vittuilua ja paskamaisia temppuja bändikavereita kohtaan. Aika on tosin tainnut tehdä tehtävänsä, sillä varsinkaan Manzarek ja kitaristi Robby Krieger eivät jaksa kovinkaan pahalla näitä muistella. Sen sijaan äkkipikaiselle (ja monta kertaa Morrisonin temppuilun takia bändistä eronneelle) Densmorelle asia tuntuu olevan yhä arka paikka.
Yksi kaikkien Doors-kirjojen pahimmista helmasynneistä kautta vuosien on ollut Ray Manzarekin ehdoin tahdoin rakentama Morrison-myytti. Jokaisessa Doorsia koskevassa lausunnossa Manzarek muistuttaa Morrisonin ”samanistisuudesta, myyttisyydestä ja ainutlaatuisuudesta” tajuamatta kuitenkaan tekevänsä itsestään lähinnä naurunalaisen. Myös Manzarekin höpinät siitä kuinka The Doors omalla tavallaan avasi tietä vaihtoehtorockille ja punkille voidaan jättää omaan arvoonsa. Doors on tärkeä bändi millä mittarilla tahansa, mutta jos todellisia vaihtoehtorockin pioneereja haluaa etsiä, on katse suunnattava Velvet Undergroundin ja The Stoogesin suuntaan.
On vaikea hahmottaa sitä kuinka merkittävänä bändinä Doorsia nykypäivänä pidettäisiin, jos Morrison ei olisi traagisesti kuollut nuorena. Hyvin todennäköisenä on pidettävä vaihtoehtoa, jossa The Doors olisi nykypäivänä suunnilleen yhtä suosittu kuin vaikkapa Cream, jonka kaikki jäsenet vain sattuivat säilymään 60-70-lukujen hulluista vuosista hengissä. Merkille pantavaa on myös se, että hyvistä (ja osittain erittäin hyvin menestyneistä) singleistä huolimatta The Doors ei lyhyellä urallaan julkaissut yhtäkään täysin vertailun kestävää pitkäsoittoa.
Kirja omalla tavallaan myös romuttaa myytin Morrisonin ”rock”-kuolemasta. Kuolemaa edeltävänä iltana Morrison kävi yhdessä elämänkumppaninsa Pamela Coursonin kanssa hillitysti elokuvissa ja ravintolassa syömässä, eikä iltaan liittynyt mitään bilettämistä tai aineiden väärinkäyttöä. Morrison oli jo jonkin aikaa valitellut keuhkovaivojaan (ja käynyt sen vuoksi myös useaan kertaan lääkärissä), mutta keuhkoveritulpan mahdollisuutta ei tällöin oltu selville saatu. Puheet heroiinin yliannostuksesta ja huiman irstaista bakkanaaleista saivat alkunsa, koska The Doorsin manageri Bill Siddons ei vaatinut ruuminavausta ja hautajaiset suoritettiin jostain syystä pikapikaa. Ehkä Siddons jo tuolloin haistoi markkinaraon ja ajatteli omalla tavalla olevansa mukana luomassa myyttiä nuorena nukkuneesta rock-adoniksesta. Ja tähän kuvaan parroittunut ja lihonnut, mutta samalla myös ilmeisen tyytyväisenä runojen kirjoittamiseen keskittynyt Morrison ei oikeastaan ikinä olisi sopinut.
Jari Jokirinne
