17.06.2008
Hyvin pitkään norjalainen Satyricon edusti minulle musiikkia, josta en suuremmin välittänyt – ja tämä johtui ainoastaan sitkeistä ennakkoluuloistani. Niputin norjalaisryhmän siihen samaan valtaisaan, ja erittäin epämääräiseen ryhmään, johon suurin piirtein jokainen black metallia soittavat yhtye oli päätynyt. Tuon nipun yläpuolella luki kissan kokoisin kirjaimin: "älä koske", enkä olisi 90-luvun lopulla voinut edes kuvitella kuuntelevani joskus moista roskaa.
Tultaessa uudelle vuosituhannelle asiat alkoivat kuitenkin muuttumaan, sillä olin pikkuhiljaa alkantu kallistaa korvaani yhä äärimmäisemmälle metallille, vaikka pidin edelleen selvää turvaväliä yllä tyylin mustimpaan sydämeen. Samaan aikaan Satyricon lavensi tahollaan ilmaisuaan, liukuen yhä kauemmas alkuaikojen raa´asta orgaanisuudesta sekä black-puristisuudesta.
Tämä oli siis tilanne, kun lähdin elokuun alussa 2004 matkaamaan ensimmäistä kertaa elämässäni kohti Wacken Open Air -festivaalia. Poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä oli tuonut lisänsä tilaisuuteen, joka tuntui vielä kolmen päivän juhlinnankin jälkeen odottavan lopullista huipentumaansa. Omalla kohdallani tuo terävin kärki saavutettiin viimeisenä päivänä Satyriconin esiintyessä yhdessä Nocturno Culton kanssa ja esittäessä setillisen Satyricon / Darkthrone materiaalia. Yht´äkkiä kaikki vain loksahti paikoilleen, enkä ole sen koommin toipunut tapahtuneesta.
Kotiin päästyäni syöksyin välittömästi levykauppaan ja hamusin itselleni Satyriconin Volcanon, joka oli tuohon aikaan bändin tuorein pitkäsoitto. Muistan vielä sen hetken kuin eilisen päivän, kun kiekko lähti ensi kertaa soimaan kotistereoista. Kaiuttimista ulos puristuva musta, kylmä, moderni ja ehdoton metallimyräkkä sai hiljenemään ja ymmärsin nopeasti, että tämä oli jotain mitä olin tietämättäni kaivannut jo pitkään. Ensinnäkään Satyricon ei ollut mitään vanhan liiton kähinä/pörinä bläkkistä, vaan jotain tyystin uudenlaista evoluution luomaa ihmettä. Jotain jossa useat metallin eri tyylilajit yhdistyivät synkän uniikilla tavalla, jonka vain Satyricon osaa, kuten olen myöhemmin saanut huomata.
Levy käynnistyy lyhyellä introlla jonka perään kuullaan Gladiator-elokuvasta tuttu julistus: "At my signal... unleash hell". Raivoisasti etenevä With Ravenous Hunger päästetään tämän jälkeen irti ja samalla alkaa lähes tunnin mittainen metallikeskitys, joka ei tingi mistään. Satyriconin aiempia albumeita suoraviivaisempi ja pelkistetympi tyyli tekee kappaleista kirkkaan jäisellä tavalla ehdottomia ja esimerkiksi kiekon keskivaiheilla kuultavat vauhdikkaat Fuel for Hatred, Possessed sekä Repined Bastard Nation edustavat albumin tehokkaimmin koukuttavaa laitaa. Nämä blackin ja thrashin leikkauspinnassa kiitävät sävellykset mykistävät myös yllättävällä ulottuvuudellaan, joka paljastuu vasta kuuntelukertojen myötä. Frostin taidokas työ rumpujen takana ja Satyrin rääyntää, murinaa sekä huutoa yhdistelevä vokalisointi ovat ensivaikutelmaa sävykkäämpiä, jokaisen pienen yksityiskohdan ollessa tarkkaan harkittu.
Yli neljätoistaminuuttinen päätösraita Black Lava kasvaa lopulta albumin summaavaksi kruunuksi, yhdistäen kaiken sen mitä tähän mennessä on kuultu. Hallittu alkukantainen voima, jossa kontrolloidun pinnan alla on aistittavissa alati kaoottisuuden siemen, saa nyt virrata vapaasti. Ajan kaltaiset toisarvoisuudet menettävät merkityksensä ja päätösraita on myös muistutus siitä, että Satyricon kehittyy alati eikä mikään mikä vastikään oli vielä uusinta uutta, pysy välttämättä kovinkaan pitkään mukana.
Näistä ja monista muista syistä Volcano on muutamassa vuodessa kasvanut erääksi tärkeimmistä uuden vuosituhannen albumeista levyhyllyssäni. Voi olla, että Volcanolta ei löydy Satyriconin parhaita kappaleita, mutta kokonaisuutena se hakee vertaistaan modernin tumman metallin saralla ja juuri kokonaisuutena Volcano nousee lopulta ylittämättömäksi. Kyseessä on kiistatta klassikkolevy.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
